Sam Vanni

Akateemikko, suomentaja ja runoilija s. 6.7.1908 k. 20.10.1992
Sam Vanni
Sam Vanni

Akateemikko, sodanjälkeisen kuvataiteemme särmikäs uudistaja, taidemaalari Sam Vanni kuoli tiistaina 20. lokakuuta 1992 Helsingissä 84-vuotiaana.

Sam Vanni, oikealta nimeltään Samuel Besprosvanni syntyi Viipurissa 6. heinäkuuta 1908 turkkuri Aron Besprosvannin perheeseen. Vanni kävi Suomen Taide-akatemian koulua 1927-1928.

Seuraavan vuoden hän opiskeli Firenzen Accademia di Belle Artissa. Palatessaan Suomeen Vanni hakeutui kuvanveistäjä Wäinö Aaltosen oppiin ja asetti ensimmäisen kerran teoksiaan näytteille 1931.

Vanni sai 1930-luvulla vaikutteita arvostamaltaan William Lönnbergiltä, mutta keskeiseksi suunnannäyttäjäksi osoittautui Henri Matisse, jonka tuotantoon Vanni tutustui Pariisin opintojensa aikana 1938-1939. Hän kävi suomalaisille tuttua Académie Juliania.

1940-luvulla Vannin tyyli muuttui asteittain yhä abstraktimmaksi. Vuosikymmenen lopulla taiteilija luopui tavanomaisesta perspektiivistä ja siirtyi maalauksen kaksiulotteisuutta korostavaan tyyliin. Tästä ei ollut pitkä askel figuratiivisuuden täyteen häviämiseen, ja 1950-luvun ensi puoliskolla Vannista kehittyi ei-esittävä maalari.

Hänen teoksissaan ilmeni toisaalta ankaran geometrinen konkretismi ja toisaalta vapaampaan muotoon nojaava abstraktio.

Vanni kokeili monumentaalimaalarin taitoja Kauttuan tehtaiden 1946 julistetussa seinämaalauskilpailussa saaden yhdessä Unto Pusan kanssa jaetun ensimmäisen palkinnon. Maalaus tilattiin sitten Birger Carlstedtilta.

Ensimmäisen suuren seinämaalauksensa Contrapunctuksen Vanni toteutti Helsingin suomenkielisen työväenopiston aulaan 1960. Muita merkittäviä monumentaalitöitä ovat mm. Postipankin Fredrikinkadun konttoriin maalattu Työ ja perhe (1964) sekä Lapin Keskusammattikouluun maalattu Revontulien välkkeessä (1966).

Vanni toimi opettajana Vapaassa taidekoulussa 1944-1956 ja Suomen taideakatemian koulussa 1949-1965. Hän kuului 1950-luvun modernistien perustamaan Prisma-ryhmään.

Ansioistaan Vanni sai Pro Finlandian sekä Suomen Valkoisen ruusun ritarikunnan I luokan merkin. Akateemikoksi hänet nimitettiin 1964.

Taiteilijanura selvisi Sam Vannille perin varhain. Hän muisteli 1978 pidetyn takautuvan näyttelynsä yhteydessä lapsuutensa tärkeintä muistikuvaa: "Se oli katso opaalisointuväri, jonka mie näin Viipurissa pelikentällä." Värielämys ei hellittänyt, ja nuoren miehen oli pakko yrittää vangita näkemänsä kankaalle.

"Se oli sellanen juttu, että kun toiset menee siitä kirkkoon, niin mie menin maalaamaan", Vanni myhäili.

Tuo lapsuudenmuisto kuvastaa hyvin Vannin emotionaalista suhdetta maalaamiseen. Hänen taiteensa herättämät mielikuvat olivat kuitenkin ei-esittävän taiteen murrosvuosina 1950-luvulla kovin toisenlaisia. Vannia pidettiin kylmänä älykkönä, joka herkästi asetettiin subjektiiviseksi ja tunnevaltaiseksi koetun informalismin vastapeluriksi.

Tyylisuuntien väliset vihollisuudet painoivat Vannia, ja Tuula Karjalainen on taannoisessa väitöskirjassaan aiheellisesti muistuttanut, että Vanni koetti tuotannossaankin ratkaista informalismin synnyttämää ristiriitaista tilannetta.

Vannin merkittävin tyylikäänne sijoittui 1940-luvun loppuun. Silloin hänelle valkeni, mitä pariisilaisten konkretistien "pintatyyli" oikeastaan merkitsi.

Keskustellessaan Richard Mortensenin kanssa Vannille kirkastui, että kaksiulotteisessa maalauksessa ei yksinkertaisesti ole perspektiiviä, ja pysyäkseen välineensä totuudessa maalarin oli pitäydyttävä "pinnassa".

Figuratiivinen kausi jätti pysyvät jäljet Vannin teosten muotokieleen. Hänen sommitelmiensa voimakkaat kaarimuodot perustuvat usein polkupyöräaiheen ovaaleille tai äiti ja lapsi -aiheen plastisen pehmeille mutta ei koskaan makeileville pyörähdyksille.

Vanni ei yrittänyt luoda taiteestaan järkähtämätöntä kuva-arkkitehtuuria, vaikka hän hahmottikin teostensa perustan kultaisen leikkauksen mukaan. Vanni arvosti ennen kaikkea kuvapinnan dynaamista liikettä ja antoi systemaattisen suunnittelun ohella arvaamattoman intuition johdattaa mielikuvitustaan.

Taiteilijan kuvallinen ajattelu käy selvästi ilmi hänen tunnetuimmasta maalauksestaan Contrapunctuksesta. Sen keskiosassa käydään viivojen ja muotojen ärhäkkä taistelu, josta voi erottaa ihmishahmojen pelkistyksiä.

Vannista ei koskaan tullut op-taiteilijaa, vaikka liike olikin hänelle perin tärkeä visuaalinen tavoite. Optisen tutkimusretkensä äärimmäisen laidan Vanni saavutti Vasarelyn tyylin inspiroimassa Moniulotteinen tila -sarjassa (1961). Sen jälkeen hän saattoi suhtautua rauhallisesti teostensa väistämättä synnyttämiin tilailluusioihin.

Kandinskyn teoriat merkitsivät Vannille paljon. Toimiessaan Vapaan taidekoulun opettajana hän selvitti oppilailleen Kandinskyn näkemyksiä ja omaksui niiden perussuunnan. Vanni huomautti, että Kandinsky opettaa asennoitumaan oikein taiteeseen: "Kandinsky antaa merkityksen taiteilijan tavoitteille ja tulevaisuudelle, sillä taiteilijan pitää tietää tehtävänsä."

Ja mikä oli Vannin mukaan taiteen tehtävä?

Nasevaan tapaansa Vanni kiteytti modernistisen uskonsa parempaan maailmaan: "Järki, sydän ja vietti täytyy uudistaa, eihän ihminen voi olla apinan kaltainen." 

Markku Valkonen