Muistot

Einojuhani Rautavaara

Einojuhani Rautavaara (1928–2016) oli Suomen merkittävimpiä säveltäjiä, jonka laaja ja laadukas sävellystuotanto saavutti myös huomattavaa menestystä sekä Suomessa että kansainvälisesti

Säveltäjä Einojuhani Rautavaara s. 09.10.1928 k. 27.07.2016

Einojuhani Rautavaara (9.10.1928–27.7.2016) oli Suomen merkittävimpiä säveltäjiä, jonka laaja ja laadukas sävellystuotanto saavutti myös huomattavaa menestystä sekä Suomessa että kansainvälisesti. Suurin suosio alkoi 1990-luvun puolivälissä seitsemännen sinfonian eli Angel of Lightin levytyksen ilmestyttyä, mutta jo aiemmin hän oli säveltänyt muun muassa Cantus Arcticus -teoksen (1972), joka on yksi suomalaisen musiikin esitetyimmistä sävellyksistä.

Sekä Cantus Arcticuksessa että Angel of Lightissa kuuluu Rautavaaran viehtymys mystiikkaan ja toisien todellisuuksien etsintään, edellisessä luonnonmystiikkana, jossa Limingan soilta äänitetyt lintujen äänet muuttuvat paikoin aavemaisiksi äänenkäsittelyn seurauksena, jälkimmäisessä enkelimystiikkana, joka viittasi vähintään yhtä paljon Rainer Maria Rilkeen ja Carl Gustav Jungiin kuin kristilliseen perinteeseen.

Jo nuoresta asti Rautavaara oli hankkinut itselleen laajan sivistyksen, mikä näkyi monipuolisina aihe- ja tekstivalintoina yksin- ja kuorolauluissa sekä oopperalibretoissa. Librettonsa Rautavaara kirjoitti yhtä poikkeusta lukuun ottamatta itse. Hän oli henkevä keskustelija ja vangitseva persoona, jonka karisma ei himmentynyt edes sen jälkeen, kun hän tammikuussa 2004 oli vähällä kuolla vakavaan sairauskohtaukseen.

Vietettyään ennätysajan teho-osastolla aortan repeämän vuoksi Rautavaara pääsi loppukesästä 2004 palaamaan kotiinsa Helsingin Katajanokalle ja jatkamaan kesken jäänyttä sävellystyötä. Sairaus oli heikentänyt häntä, mutta hän pystyi edelleen työskentelemään muutaman tunnin päivässä. Sairastumisen jälkeenkin hän sai valmiiksi useita tärkeitä sävellyksiä, kuten Book of Visions -orkesteriteoksen (2005) ja Missa a cappellan (2010). Rautavaara sanoi usein, että hän sinnittelee hengissä vain kahden asian takia: säveltämisen ja vaimonsa Sinin.

Rautavaara aloitti säveltämisen teini-ikäisenä 1940-luvun lopulla. Tuohon aikaan Sibeliuksella ei ollut ilmestynyt uutta musiikkia pitkään aikaan, vaan Ainolan hiljaisuutta oli kestänyt jo parikymmentä vuotta. Vanhemmista säveltäjistä aktiivisia olivat esimerkiksi Uuno Klami, Yrjö Kilpinen ja Aarre Merikanto, nuoremmista esiin nousi sotien jälkeen varsinkin Einar Englund (1916–1999) kahdella ensimmäisellä sinfoniallaan.

Englundin edustama uusklassismi oli yksi vastaus Jean Sibeliuksen valtavalle painoarvolle, jonka monet nuoremmat säveltäjät kokivat musertavan vahvaksi. Myös Rautavaaran varhaisissa teoksissa on uusklassisia vaikutteita, esimerkiksi A Requiem in Our Time -puhallinsävellysteoksen kirpeissä lisäsävelharmonioissa. Siitä tuli hänen ensimmäinen kansainvälinen menestysteoksensa, kun hän voitti sillä yhdysvaltalaisen sävellyskilpailun vuonna 1954.

Pian sen sävellettyään Rautavaara lähti vuosiksi ulkomaille hankkimaan lisäoppia. Sävellystä hän oli opiskellut jo Sibelius-Akatemiassa Aarre Merikannon oppilaana. Varusmiespalveluksen jälkeen hän lähti keväällä 1955 Wieniin, mutta ei edes yrittänyt saada sävellysopetusta. ”Luen syyksi sen, että olin ollut upseerikoulussa, joka oli kova paikka. Kaikki tällainen disipliini oli silloin ihan kyllästyttävää. Olin saanut siitä tarpeekseni ja halusin vähän elää, ja Wienissä omaksua vanhan eurooppalaisen kulttuurin sen pesäpaikassa”, Rautavaara kertoi vuonna 2005.

Wienissä hän sävelsikin Fünf Sonette an Orpheus -laulusarjan, josta tuli yksi hänen keskeisistä varhaisteoksistaan. Toukokuussa 1955 Rautavaara sai Wieniin sähkeen kapellimestari Jussi Jalakselta, joka kertoi Jean Sibeliuksen ehdottaneen Rautavaaralle stipendiä Yhdysvaltain-opintoja varten.

Niinpä Rautavaara lähti seuraavaksi opiskelemaan Yhdysvaltoihin. Hän opiskeli kahtena kesänä Tanglewoodin kesäkursseilla Roger Sessionsin ja Aaron Coplandin oppilaana, ja niiden välissä talven New Yorkin Juilliard-musiikkikorkeakoulussa Vincent Persichettin oppilaana.

Palattuaan Suomeen hän koki sävellystekniikkansa edelleen puutteelliseksi, ja kollegansa, modernisti Erik Bergmanin (1911–2006) neuvosta lähti opiskelemaan Sveitsin Asconaan, jossa asui säveltäjä Vladimir Vogel. Hänen kanssaan Rautavaara opiskeli 12-säveljärjestelmää, joka on yksi 1900-luvun keskeisistä sävellysmenetelmistä. Siitä Rautavaara vihdoin löysi itselleen sopivan tavan järjestää musiikillista materiaalia.

Vuosien myötä hän hioi tekniikkaansa yhä sujuvammaksi, mutta jo ensimmäisissä Sveitsissä syntyneissä teoksissa yhdistyvät moderni tekniikka ja pehmeän romanttisesti soiva harmoniamaailma. Näitä piirteitä on kuultavissa Rautavaaran myöhemmissäkin sävellyksissä, esimerkiksi 1990-luvun suurimmissa menestysteoksissa.

Rautavaaran elämän suurimpiin käännekohtiin kuuluu avioliitto laulaja Mariaheidi Rautavaaran (1927–2004) kanssa. Se alkoi pian Rautavaaran palattua Suomeen viimeiseltä, Kölniin suuntautuneelta opintomatkaltaan vuonna 1959.

Avioliitto osoittautui pian painajaismaiseksi. Einojuhani ja Mariaheidi Rautavaara olivat ilmeisen huonosti yhteen sopiva aviopari, ja liitossa esiintyi alusta saakka mustasukkaisuutta, riitelyä ja väkivaltaa. Einojuhanin osalta väkivalta kulminoitui siihen, että hän riidan tiimellyksessä 1960-luvun alkupuolella iski vaimoaan kirveellä päähän. Myöskään Mariaheidi ei kaihtanut väkivaltaan turvautumista, vaan elämänsä loppuun asti Einojuhani Rautavaara kärsi huimauksesta ja huonokuuloisuudesta korvaan osuneiden iskujen vuoksi, ja näkökin heikentyi silmähermon halvauduttua osuman seurauksena.

Avioliittoa kesti melkein 25 vuotta. Einojuhani Rautavaara irtautui avioliitosta vasta vuonna 1982, tavattuaan itseään 29 vuotta nuoremman Sinikka Koiviston. Vuonna 1984, Einojuhanin saatua avioeron ensimmäisestä liitostaan, Sinikka Koivistosta tuli Sini Rautavaara. Sinin kanssa Rautavaara oli onnellinen elämänsä loppuun asti.

Silti ensimmäisen avioliiton kauhut vainosivat Rautavaaraa aivan viimeisiin vuosiin asti: hän poti syyllisyyttä omista teoistaan ja kävi läpi traumojaan. Ainakin osaksi niistä epäilemättä myös kumpusi kirpeämpiäkin jännitteitä viimeisten teosten pehmeästi soivien tekstuureiden lomaan.

Ensimmäinen avioliitto vaikutti ratkaisevasti myös Rautavaaran musiikkiin. Kolmannessa sinfoniassaan (1962) Rautavaara viittasi tietoisesti 1800-luvun romantikon Anton Brucknerin tyyliin, mutta käytti samalla 12-säveltekniikkaa. 1960-luvun alun Suomen musiikkielämässä Bruckner-tyyli koettiin kuitenkin täysin epäajankohtaiseksi ja sinfonia sai murska-arviot. Nykyisin kolmas sinfonia on nähtävä kuitenkin yhtenä Rautavaaran kaikkein keskeisimmistä mestariteoksista.

Sinfonian kantaesityksen jälkeen Rautavaara muutti tyyliään ja alkoi tutkia sarjallista säveltämistä, joka oli 1950-luvulta alkaen ajankohtaista keskieurooppalaisessa modernismissa. Hufvudstadsbladetin haastattelussa Rautavaara kertoi tyylinvaihdoksestaan. ”Meillä oli pitkiä keskusteluja tyylistä ja ilmaisukeinoista kolmannen sinfoniani, Bruckner-sinfoniani jälkeen. Vaimoni ei kerta kaikkiaan pitänyt silloisesta tyylistäni, vaan oli sitä mieltä, että modernimpi ilmaisu olisi sopivampaa säveltäjänlaadulleni.”

Rautavaarasta tulikin Erik Bergmanin ohella yksi sarjallisen säveltämisen edelläkävijöistä Suomessa, vaikka lopulta hän sai valmiiksi vain muutaman sarjallisen teoksen. Neljännen sinfonian eli Arabescatan jälkeen hän ajautui kriisiin huomattuaan, että sävellysmetodi oli valtavan työläs ja sen etäisyys soivaan lopputulokseen liian suuri.

1960-luvun keskivaiheilla Rautavaara ei saanutkaan uutta musiikkia valmiiksi. Ratkaisu löytyi vuosikymmenen loppupuolella, kun hän alkoi jälleen tutkia eri tyylejä samaan tapaan kuin kolmannessa sinfoniassaan. Bach-vaikutteisen sellosonaatin ja Debussy-vaikutteisen Anadyomenen myötä hänen lukkonsa aukesivat. Alkoi syntyä pluralistisia teoksia, joiden tyylilainoista ja sävellystekniikoista ajan myötä suodattui hänelle itselleen sopiva sävellystyyli. Sen tunnusmerkkejä olivat muun muassa kolmisointupohjaiset, usein modaaliset harmoniat, romanttisen pehmeästi soivat orkesteritekstuurit, modernismista kumpuavat uudet soittotavat ja lopulta jälleen 12-säveltekniikan suoma sävelmateriaalin hallinta.

1970-luvusta tuli Rautavaaralle tuotteliasta aikaa. Lyhyessä ajassa hän sävelsi eri tilauksista valtavan määrän musiikkia, josta suurin osa on kestänyt aikaa erittäin hyvin. Rautavaaran pehmeästi soiva uusi tyyli huomattiin varsinkin kuoroissa, jotka tilasivat Rautavaaralta runsaasti kuorolauluja. Suurista kuoroteoksista esimerkiksi Vigilia ja True & False Unicorn syntyivät vuoden 1971 aikana, alun perin kuorokantaatiksi tarkoitettu Cantus Arcticus heti perään alkuvuodesta 1972, ja kesällä 1972 laaja Elämän kirja mieskuorolle.

Samaan aikaan Rautavaara suunnitteli koko ajan oopperoiden säveltämistä. Libretisti Bengt V. Wallin kanssa tehty Apollon contra Marsyas (1971)osoittautui pettymykseksi. Sen jälkeen hän tutki Kalevalaa ja sävelsi Sammon ryöstön (1974/1983), Marjatan (1975) ja lopulta Thomaksen (1985), josta viimeistään alkoi hänen kypsä tyylikautensa oopperasäveltäjänä. Sen jälkeen syntyivät Vincent (1987), Auringon talo (1991), Aleksis Kivi (1997) ja 2000-luvun oopperan merkkiteos Rasputin (2003).

Mutta loppuun asti Rautavaaran mieltä painoi hänen ensimmäisen oopperansa kohtalo. Hän oli säveltänyt Unkarin vuoden 1956 kansannousuun perustuvan Kaivos-oopperan 1960-luvun alussa, mutta oopperalavalla sitä ei ole koskaan nähty. Syntyaikanaan sen tie Kansallisoopperan lavalle tyssäsi libreton poliittisuuteen ja yöpakkasten aikaan.

Viimeisiin vuosiinsa asti Rautavaaran suuri toive oli saada Kaivos esitetyksi oopperatuotantona. Vaikka siitä on tehty alkuperäinen televisioversio ja tuore kiitelty levytys, oopperaesitystä odotetaan vielä – ja näyttämöensi-ilta onkin vihdoin luvassa Budapestissä 21. lokakuuta. Mutta sitä Rautavaara ei enää ehtinyt nähdä.

Samuli Tiikkaja
Kirjoittaja on Helsingin Sanomien toimittaja ja on kirjoittanut Tulisaarna – Einojuhani Rautavaaran elämä ja teokset, joka ilmestyi vuonna 2014 (Teos).

Einojuhani Rautavaara

 Syntyi 9. lokakuuta 1928 Helsingissä. Hänen isänsä oli oopperalaulaja Eino Rautavaara. Äiti Elsa oli lääkäri.

 Opiskeli Helsingin yliopistossa ja Sibelius-Akatemiassa. Opintomatkoja Yhdysvaltoihin, Sveitsiin ja Länsi-Saksaan.

 Ensimmäinen vaimo (1959–1984) Mariaheidi Rautavaara, lapset Yrja, Markojuhani ja Olof. Toinen vaimo Sini Rautavaara vuodesta 1984.

 Taiteilijaprofessori vuosina 1971–1976. Sibelius-Akatemian sävellyksen professori vuosina 1976–1990.

 Laajaan tuotantoon kuuluu muun muassa kahdeksan sinfoniaa, lukuisia muita orkesteriteoksia, kolmetoista konserttoa, lukuisia oopperoita, kuoroteoksia, yksinlauluja ja kamarimusiikkia.

 Kuoli 27. heinäkuuta 2016 Helsingissä leikkauksen jälkikomplikaatioihin.