Muistot    |   Kuolleet

Kalle Holmberg

Kalle Holmberg (1939–2016) nosti Turun teatterin maineeseen, loi karvalakkioopperan ja ohjasi Rauta-ajan televisioon.

Ohjaaja Kalle Holmberg s. 21.06.1939 k. 12.09.2016

Suomalaisen teatterin tuulinen ja tulinen kultakausi siirtyy parhaillaan tekijöidensä myötä historiaan, muiden kerrottavaksi. Viimeiset mohikaanit saapuvat suuren joen rannalle.

Maanantaina 12. syyskuuta 2016 teatterimme vallankumouksellinen, täydesti yhä uudelleen itsensä ja taiteensa haastanut Kalle Holmberg, 77, lähti omalle matkalleen – vain vähän elokuussa kuolleen kollegansa Jouko Turkan jälkeen.

Tyhjiö on kaikuva. Uunit humisevat kuin isän kuolemaa muistelevien tšehovilaisten sisarusten juhlissa.

Kalle Holmbergin pensseli oli suuri, mutta ääriviivat tarkkoja. Hänen töihinsä mahtui sekä vimmaa että hiljaisuutta, shakespearelaista raakalautaa että suomalaisia vuodenaikoja tai tsaarin hovin kristalleja.

Vanhan ylioppilastalon hajareisin lauletusta, korkealle kaartuvin julistuksellisin hypyin leiskuneesta Lapualaisoopperasta kaikki alkoi. Nuoresta Ylioppilasteatterin johtajasta kasvoi nopeasti kansallisen historiamme suurten linjojen tulkki. Hän valoi suomalaisuuden tarinat Agricolasta Seitsemään veljekseen, kalevalaisesta Rauta-ajasta Tuntemattomaan sotilaaseen luoden teoksille omat persoonalliset ja huikean ajankohtaiset kaarensa.

Holmberg tutki Eisensteinin kuvakerrontaa, dostojevskilaista polyfoniaa, moniäänisyyttä ja suomalaista kansantaidetta. Joukkojen taide sai voimansa yhden ihmisen tragediasta.

Katsojien rakastamissa näyttämökertomuksissa tai tv-ohjauksissaan hän herätteli hengen korpimaiden sankareihin, valoi kultaisia naisia ja pani Sammon jauhamaan.

Hänestä pyrki esiin Kullervon kirous ja hän osasi laittaa kohdilleen vikkelän Eeron kilahtelevat viisaudet.

Paavo Haavikko, Maiju Lassila, Väinö Linna tai Joel Lehtonen saivat hänen ohjauksissaan uuden hengen.

Hän tarvitsi suomalaisuuden myyttejä purkamaan suurimmat mahdolliset tilat ja alisti taiteelleen niin Helsingin kuin Turun kaupunginteattereiden näyttämöt, Savonlinnan oopperalavan tai Olympiastadionin, jonne Paavo Nurmi vei soihtunsa.

Turun kaupunginteatterin ”Kotkien kaudeksi” nimetyt vuodet 1971–1977 ja yhdessä Ralf Långbackan kanssa luotu ”taiteellinen teatteri” sai suomalaiset vaeltamaan Auran rannalle kaikkialta. Turusta tuli teatteritaiteen mekka.

Sieltä sekä ohjaaja että esitykset kutsuttiin milloin Firenzeen milloin Berliiniin, Tukholmaan tai Bochumiin. Seitsemän veljestä saivat vielä yhden veljen, saksalaisen.

Suvilahden voimalan kohti taivasta harovat rappiotilat herättivät Holmbergissa Kullervon tai Me pommittajien sotafilosofin.

Hän loi yhdessä suomalaisten säveltäjien ja libretistien kanssa uuden kansanoopperan muodon, joka sai nimekseen ”karvalakkiooppera” ja niitti mainetta aina Los Angelesia myöten Euroopasta puhumattakaan.

Holmberg paloi taiteelleen. Hänen sisäinen tulensa oli niin suuri, että se myös korvensi ja vaati veronsa, joita ohjaaja kuvaa elämäkertateoksissaan Vasen laita ja Viimeinen erä.

Kuin Van Gogh hän oli valmis leikkaamaan korvansa vielä suuremman sisäisen kivun edetessä.

Venäläiset klassikot, Fjodor Dostojevskin teokset ja ajatukset tai Boris Godunovin valtataistelut tekivät Holmbergista venäläisen kirjallisuuden ja kulttuurin kyntäjän. Ateneumin purkutiloissa dostojevskilaisia kerroksia kuorinut Kepillä on kaksi päätä avasi portaat Kellariloukon ahdinkoon, Karamzovien tilityksiin ja Raskolnikovin huuruisen murhan jälkeiseen sysimustaan yöhön, johon vain katumus ja rakkaus saattoivat tuoda valon.

Uusi Valamo, Athoksen Pyhä vuori ja Jumalan eteen kumartuva rukous toivat Holmbergin elämään turvaa tuntemattoman edessä kuten hän itse sanoi: ”Kuin lapsuus syleilisi vanhuutta ja vapauttaisi kohtaamaan asketismin idean”.

Kalle ja hänen taiteensa toinen puolikas, tärkein työtoveri ja vaimo Ritva Holmberg saivat voimansa Valamon hiljaisuudesta.

Holmbergin suuruudessa oli yksi tärkeä ominaisuus. Hän kunnioitti ja rakasti työtovereitaan, jokaista. Näyttelijät olivat hänen tärkeintä materiaaliaan, he vastasivat ohjaajan toiveisiin kokonaistaideteoksen paaluttajina, intohimosta teatteriin.

Kalle Holmbergin teatterivallankumous oli sytykkeenä muiden muassa Vesa-Matti Loirin, Heikki Kinnusen, Esko Salmisen, Satu Silvon, Heidi Krohnin tai Kaisa Korhosen, Juha Mujeen ja Rea Maurasen taiteilijataipaleilla.

Mutta Holmberg vaati itseltään saman kuin työtovereiltaan. Siksi hän joskus myös näytteli. Kristian Smedsin Brysseliin tekemässä satiirisessa Suomi-manifestissa Mental Finland joulupukki-Holmberg lopulta ripustettiin ristille.

Holmerg opetti, otti kisällikseen, tuki ja auttoi jaloilleen uusien teatterisukupolvien tulenkantajia. Vaikka raamit kaulassa, mutta lukkarin vankilasta on paettava, läpi on mentävä.

Hänellä oli huoli suomalaisen taiteen ja kulttuurin hiipumisesta, olosuhteista, rahoituksesta.

Omistuskirjoitus hänen elämäkertansa tekijäkappaleessa kertoo kaiken. Muistan miten hän pohti sitä pitkään, pitkään.

”Thalian taisteluterveisin tervehdin sinua ja mietin miten heidän oikein käy. Jälkeentulevien?”

Ohjaamansa virolaisen Jaan Kaplinskin tekstin sanoin Kalle Holmberg on matkalla ”maahan, jossa kuolemaa ei ole”.

Kirsikka Moring

Kalle Holmberg

 Teatteriohjaaja Kalle (Kaarle) Holmberg syntyi Mikkelissä 21. kesäkuuta 1939.

 Holmbergin töistä tunnetuimmiksi lasketaan usein Seitsemän veljestä Turun kaupunginteatteriin sekä Kalevala-tulkinta Rauta-aika Ylelle.

 Teatterineuvos palkittiin muun muassa Prix Italialla 1983, Pro Finlandialla 1987 ja Suomi-palkinnolla 1993.

 Oli naimisissa ohjaaja-dramaturgi Ritva Holmbergin kanssa vuodesta 1963.

 Viimeiseksi työksi jäi Dostojevski-aiheinen essee, joka julkaistaan myöhemmin.

    Seuraa uutisia tästä aiheesta

  • Teatteri
  • Kuolleet