Valikko

Matti Hagman

Helsingin IFK:n entinen tähtihyökkääjä kuoli 61-vuotiaana tiistain ja keskiviikon välisenä yönä. Matti Hagman oli ensimmäinen suomalaispelaaja NHL:ssä.

Jääkiekkoilija Matti Hagman s. 21.09.1955 k. 11.10.2016

Entinen jääkiekkotähti Matti Hagman on kuollut. Kiekkomaailma sai suru-uutisen keskiviikkona, kun 61-vuotias Hagman kuoli tiistain ja keskiviikon välisenä yönä 11. lokakuuta 2016. Hän oli syntynyt 21. syyskuuta Helsingissä.

Iso kappale suomalaista jääkiekkohistoriaa, urheilua, näkyvyyttä, persoonallisuutta ja värikästä elämää poistui Hagmanin mukana.

Jääkiekkoilijana Hagman nousi yhdeksi Suomen kaikkien aikojen parhaista keskushyökkääjistä. Hän oli yhtä aikaa taituri ja tienraivaaja. Taidoillaan, peliälyllään, oivalluksillaan, maalivainullaan ja syöttökuvioillaan hän raivasi ensimmäisenä suomalaisena pelaajana tien NHL:ään.

Tienraivaaja hän oli Pohjois-Amerikassa, jossa eurooppalaisia pelaajia ja vielä vähemmän suomalaisia ei arvostettu sen aikaisessa kiekkomaailmassa, joka katsoi vahvasti sisäänpäin ja kanadalaisuuteen.

Vuoden 1976 Kanada-cupin jälkeen Hagman siirtyi Boston Bruinsiin. Aika oli hankala, kun ”eurooppalaisten vihaaja” Don Cherryvalmensi seuraa.

Kerran Hagman muisteli, kuinka häneltä oli pelissä päässyt luistimella pysäytettävä rännikiekko karkaamaan terästä liian kauas mailasta.

Seuraavissa harjoituksissa Cherry otti ison ämpärillisen kiekkoja ja löi niitä päädyn kautta kaartamaan kohti nuoren suomalaisen jalkoja. ”Yhtään kiekkoa ei saanut karata”, Hagman sanoi naureskellen.

Se oli kova koulu olla liigassa, jossa ei juuri ollut eurooppalaisia. Sinne oli myös vaikea tulla pelityylistä, johon ei saanut siihen aikaan mitään kosketusta, ei edes television kautta.

Ensimmäinen yritys NHL:ssä jäi Hagmanilta kahteen kauteen ja lainasopimukseen toisella kaudella Quebeciin WHA-liigaan. Hagman palasi Suomeen, IFK:hon ja voitti toisen mestaruutensa 1980.

Uusi yritys Edmontonissa kausilla 1980–82 oli hyvä, mutta hän jäi Wayne Gretzkyn ja vähän myös Mark Messierin varjoon.

Jari Kurri on kiittänyt Hagmania pelaamisestaan Edmontonissa. Kurri harkitsi avauskautensa jälkeen paluuta Suomeen, mutta Hagmanin mukaan tulo toi varmuutta myös Kurrille, joka rakensi sittemmin viiden Stanley Cupin mittaisen uran.

Kurri oli Jokerien pelaaja sisuksiaan myöten, ja yhtä vahva oli Hagmanin IFK-identiteetti, mutta he olivat hyviä kaveruksia läpi uran.

IFK:ssa Hagman voitti kolme Suomen mestaruutta: 1974, 1980 ja 1983.

”Silloin mä olin ihan kolkkapoika”, Hagman sanoi ensimmäisestä mestaruudestaan, kun juttelimme juuri ennen World Cupin alkua ja kertasimme vanhoja muistoja silloisista Kanada-cupeista.

”Kolkkapoika” teki kuitenkin 30 maalia ensimmäisellä mestaruuskaudella alle 20-vuotiaana lupauksena.

Kotimainen huippukausi osui vuoteen 1979–80, jolloin hän latoi ällistyttävät 87 pistettä vain 35 ottelussa. Yli kahden pisteen keskiarvo oli ja on varsinkin nykyään lähes mahdottomuus.

Pitkän peliuransa jälkeen Hagman yritti valmentajana. Hän oli silloin Kirkkonummen Salamoiden valmentaja, kun kanadalainen Hayley Wickenheiser tuli Suomeen pelaamaan miesten sarjoissa.

Omien sanojensa mukaan Hagman oli pudota takamuksilleen, kun hän kuuli seurajohdon kunnianhimoisesta hankkeesta.

Hagmanilla oli loistava pelinäkemys kaukalossa, mutta myös valmentajana hän erotti lahjakkuudet ja hallitsi taktiikat, mutta suurta valmentajaa hänestä ei koskaan tullut. Hän oli persoonaltaan enemmän pelaaja kuin valmentaja.

Jääkiekko ja jääkiekosta kommentoiminen hallitsi Hagmanin arkea uran jälkeen. Hän osasi olla terävä ja välillä teräväkielinen.

Jos Hagman huomasi kritisoitavaa oman seuransa IFK:n peleissä, maajoukkuevalinnoissa tai Leijonien peleissä, hän ei säästellyt sanojaan.

Saatuaan seurassaan IFK:ssa ykkösaseman hän piti huolen, etteivät juntit tule pukuhuoneeseen ilman hyväksyttäviä tapoja.

”Skarppi ja sanoi, mitä mieltä oli, mutta silti herkkä ihminen”, kuului Göran Stubbin aikalaiskuvaus.

IFK ja Hagman olivat yhtä, kunnes Hagman joutui siirtymään kahdeksi kaudeksi Lahteen Hockey Reippaaseen. Se oli järkytys monille Hagman-faneille, jotka matkustivat Lahteen katsomaan Reippaan pelejä vain siksi, että Hagman pelasi siellä.

Olisi ollut nöyryyttävää, jos Hagman olisi joutunut päättämään uransa Lahdessa, niin aito ifk:lainen ja stadilainen hän oli.

IFK otti hänet takaisin viimeiselle kaudelleen 1991–92. Paras loisto Hagmanin pelistä oli silloin jo kadonnut, mutta edelleen hän pystyi antamaan sellaisia syöttöjä, joista useimmat pelaajat uneksivat koko uransa koskaan niihin pystymättä.

Hagman oli pelaaja, jonka ympärillä riitti kuhinaa ja säpinää. Hän edusti jääkiekon rocktähteyttä aikana, jolloin sitä ei varsinaisesti tunnettu. Liikkui Hagman missä hyvänsä, hänen perässään seurasi ”hovi”, joka näkyi ja kuului.

Kaukalossa Hagman oli voitontahtoinen, antoi kaikkensa joukkueelleen, ratkoi pelejä niin syötöillään kuin maaleillaan. Kaukalon ulkopuolella elämä maistui välillä liiankin makealta.

Uran loppua kohden alkoholin käyttö lisääntyi ja jatkui pelien päätyttyä. Koskaan hän ei jättänyt pelejä väliin tai tuhonnut uraansa näihin vaikeuksiin, mutta aina voi kysyä, kuinka paljon parempi hän olisikaan ollut ilman siviilielämän voittamattomia houkutuksia.

Edellytyksiä Hagmanilla oli maailman huipulle, ja hyvin lähelle hän pääsikin.

Jo juniorina Hagman tuli tunnetuksi pelaajana, joka palkittiin joulujuhlasta toiseen seuran parhaana nuorena. Ja nuori hän olikin tehdessään debyyttinsä SM-sarjassa. Hän tuli mukaan mestaruussarjajoukkueeseen kaudelle 1972–73, josta alkaen ura jatkui vuoteen 1992.

Numero 20 on poissa, mutta IFK:ssa ja suomalaisessa kiekkoilussa kaksi kymppiä pysyvät ikuisesti.

Helsingin IFK:n faniklubi kunnioittaa Hagmania minuutin mittaisella seisaaltaan annettavilla suosionosoituksilla torstaisen IFK–SaiPa-ottelun 20. minuutilla eli ensimmäisen erän lopussa.

Seura kunnioittaa entistä mestaria ja kapteenia ennen ottelua, ja pelissä jokainen pelaaja kantaa paitaansa sijoitettua numeroa 20.

Heikki Miettinen