Valikko
Muistot

Outi Nyytäjä 1935–2017

Kirjailija, dramaturgi

Kirjailija, dramaturgi Outi Nyytäjä kuoli Helsingissä 25. huhtikuuta 2017 pitkän sairauden jälkeen. Hän oli 81-vuotias, syntynyt Viipurissa 11. lokakuuta 1935.

Kun katselee suomalaista teatteria tai laajemminkin yhteiskuntaa viimeisten vuosikymmenten ajalta, on kaikkialla nähtävissä Outi Nyytäjän jälki.

Radioteatterin kantavana voimana hän loi kirjaimellisesti maailmalla palkitut uudet äänimaailmat ja mahdollisuudet kirjailijoille Jussi Kylätaskusta Timo Humalojaan.

Ja tuskin on uudemman ajan suomalaista elokuvaa, jota Nyytäjä ei olisi kätilöinyt. Hän myös kirjoitti niitä.

Hän ei alistanut oppilaitaan, siksi hänen opetuslapsensa ruokailevat nykyään hyvinkin eri puolille katetuissa pöydissä.

Nyytäjä oli myös Jouko Turkan opetuksen puolustaja teatterikoulutuksemme kuumimpina vuosina, Jumalan Teatterin jälkijäristyksissä.

Hän hoiti teatterikoulun rehtorin tointa 1985–1987, jolloin taiteesta tuli oikeuslaitoskysymys ja kaupungin hygieenikot etsivät koulun voimistelusalista kirppuja sulkeakseen sen kapinallisilta.

Nyytäjällä oli monta roolia ja kanavaa. Hän oli aikansa terävä kirjuri, HS:n ärhäkkä kolumnisti, jolle kaikki tyylit ja tarinat olivat mahdollisia.

Hän kirjoitti mielellään vanhoista naisista, lempeistä mutta erityisesti vihaisista, niistä jotka eivät nostaneet ääntään pikkutyttömäisesti kolmella oktaavilla vaan puhuivat mahtipontisen matalalta.

Hän näki heissä itsensä.

Hänen kykynsä itseironiaan oli päättymätön silloinkin, kun monet sairaudet söivät hänen fyysistä voimaansa mutteivät koskaan hengen paloa.

Yksi Nyytäjän oppilaista, Esa Kirkkopelto, on kehittänyt suomalaisuutta kuvaamaan termin ilmajuuret. Se voisi olla näköistermi myös Nyytäjän työlle, joka nousi syvältä mustan mullan onkaloista, haaroittui kasvamaan kaikkialle ja nousi pinnalle.

Outi Nyytäjä oli legendaarinen teatterikoulun opettaja, jonka suorapuheisuuden ja ärhäkkyyden, mutta ennen muuta ­Euroopan eri kielialueiden ja kulttuurien syväkairatut mate­riaalit jokainen hänen tunneillaan ollut muistaa.

Luulen, että yhäkin otsastani voi lukea lauseen: Suspense on puukko saappaan varressa.

Nyytäjä opetti tulevia teatterin ammattilaisia havainnon ja tunteen tarkkuuteen.

Päämääränä oli kirjoittaja, joka on liikkuva, hyppää uusiin juniin, on matkalla kirjoissa ja maailmassa. Kaikkialla hän kerää tarinoiden alkuja ja loppuja, kirjoittaa sitten tarinan tai laulun, joka hengittää jo tulevaisuudessa.

Pedagogina hän oli kuin valistusajan Voltaire. Oli osattava klassikot voidakseen irtautua niistä.

Uuden luominen merkitsi kokoaikaista mielikuvituslihaksen harjoittamista. Kirjoittaminen oli hänelle sanojen tarkkuutta, lauseen onnistunutta kiteyttämistä, olennaisuutta ja älyä. Puhdistamista, uusia alkuja ja loppuja.

Nyytäjä opetti ja loi tavan analysoida näytelmiä, paloitella niitä osiin tšehovilaisella kirurgin veitsellä, antaa asioille nimiä ja ihmisille ominaisuuksia, joista yksi tärkeimmistä oli tavallisen ihmisen arvokkuus.

Näistä aineksista Outi Nyytäjä kirjoitti itsekin, satiirisia näytelmiään, Bretagnen taivailla pilveileviä kirjojaan ja kirpeitä kolumnejaan.

Hän osasi suututtaa. Ja hän osasi rakastaa.

Nyytäjälle teatteri oli rakkikoira. ”Vahvajalkainen, vahvahampainen, vilkas, vihainen ja kiimainen.”

Koiraa ei saanut ­liiaksi jalostaa vaan sen oli annettava juosta ympäriinsä ja haukkua kaikkea.

Hänen lempisitaattinsa oli kaapattu Georges Pereciltä. Siinä kirjoitetaan paikoista, ”jotka olisivat kiintopisteitä, lähtökohtia ja lähteitä”.

Outi Nyytäjä itse oli kai sellainen.

Nyytäjä asui puoliksi Ranskassa, Le Conquet -kaupungin laitamilla, jossa hän kirjoitti myyttisestä ja arkisesta, elämää kihisevästä ja vihannoivasta maalaismaisemasta siihen piirtyvine ihmisineen, kasvusta ja kuolemasta.

Hän oli puutarhuri ja kulinaristi. Perunat ja purjot vilisivät hänen puheissaan, kylään tulleet maalaiskissat, rastaat ja natisevat lautalattiat.

Kirsikka Moring

    Seuraa uutisia tästä aiheesta

  • Kuolleet