Äiti, tärkein ihminen

Vauvaa ei voi hemmotella eikä lohduttaa pilalle, sanoo lastenpsykiatri Jari Sinkkonen

 "Äitiys on jotain aivan jumalattoman upeaa", sanoo lastenpsykiatri Jari Sinkkonen, ja katsoo hyvin totisena silmiin. "En ymmärrä, miksi joku voi väheksyä täysin luovuttamatonta erityisarvoaan."

Sinkkonen kyllä ymmärtää, kuinka nainen on monet kerrat äitiyden varjolla jätetty perheessä yksin tai madonnamyytillä sidottu hellan ja nyrkin väliin. Silti häntä hämmästyttää nainen, joka torjuu äitiyden syvimmän merkityksen.

"Äidillä ja lapsella on aivan erityinen suhde, joka isällekin on melko saavuttamaton."

"Muistan oman esikoiseni synnyttyä, kuinka vauvoista kiinnostuneena ja pieniin tottuneena hoitelin vauvaa siinä kuin vaimonikin. En silti saanut millään vauvaan sellaista rikkumatonta vuorovaikutusta, jonka äiti parhaimmillaan sai", Sinkkonen sanoo parin vuosikymmenen takaisista kokemuksistaan.

Sinkkonen kertoo, kuinka vauva kuulee kohtuun äidin äänen, millä voi olla merkitystä varhaisen kiintymyssuhteen kehitykselle. Vauva myös haistaa oman äitinsä maidon kaikista muista äidinmaidoista.

"Vauvan ja äidin tunneaivot ovat suorassa keskusteluyhteydessä ilman ainuttakaan sanaa", Sinkkonen sanoo.

Poikien käyttäytymisen tutkijana tunnettu Sinkkonen naurahtaa taantuvansa kaiken aikaa yhä lähemmäs sikiöastetta. Viime vuodet hän on tutkinut vauvan tunteiden ja itsetunnon kehitystä.

Keskeinen kysymys on, miten saisimme lapsistamme tasapainoisia aikuisia?

Suomalaista lastenkasvatusta on vuosikymmenet leimannut karuus: vauvalle ei saa leperrellä, häntä ei saa kehua tai hemmotella, ettei hän mene pilalle ja vauvan pitää antaa parkua, jotta hän karaistuu.

"Hirveää roskaa", Sinkkonen täräyttää.

"Tutkimuksissa on saatu tietoa, että riittävä myönteinen vuorovaikutus on välttämätöntä keskushermoston häiriöttömälle kehitykselle. Vakava ja pitkäkestoinen lapsen laiminlyönti voi näkyä jopa aivojen kehityshäiriöinä."

Vaikeat traumat jättävät aivoihin voimakkaita muistijälkiä. Vauriot voivat johtaa myöhemmin vaikeuksiin aggressioiden hillinnässä ja muistitoiminnoissa. Kehittymättä voivat Sinkkosen mukaan jäädä esimerkiksi se aivokuoren alue, jonka tehtävänä on hallita aggressioita ja muistikeskus, joka ohjaa ihmisen toimintaa niin sanottua asiamuistia laajemmin.

"Vauvaa ei voi hemmotella eikä lohduttaa pilalle. Hänelle ei tarvitse lässyttää, mutta ei hän siitä pilaannukaan."

Sinkkonen muistuttaa, että aito ja luonteva vuorovaikutus tekee vauvalle hyvää, olipa kumppani kuka hyvänsä: äiti, isä, sisar tai joku muu ihminen.

"Ihmisen itsetunto lepää paljon sen varassa, millaisia ihmissuhteita hänellä sattuu varhaisvaiheessaan olemaan. Oleellinen osa henkistä yhteyttä on ruumiillinen läheisyys: sylittely, suukottelu, silittely."

Jos läheisyys puuttuu, ei lapsenhoidon muistakaan taidoista ole paljon hyötyä.

Aikuinen kasvattaa lapsen itsetuntoa hyvinkin arkisissa hetkissä. "Tulipa kaunis kakka", äiti kiittelee potalle oppivaa lastaan, ja lapsi ymmärtää tehneensä arvostettavan teon.

Kun lapsi saa oikean palikan sisään oikeasta reiästä, hän hurraa ja aplodeeraa itselleen. Hänelle on opetettu taito kiittää, itseäänkin.

Kun vauva katsoo häntä sylissään pitävää ihmistä, Sinkkosen mukaan vauva näkee aikuisen kasvoista itsensä. Jos kädet ovat lempeät ja kasvot hymyilevät, vauva tuntee itsensä hyväksi. Jos taas kädet ovat julmat ja kasvot suloiset, viestiksi jää hämmentävä ristiriita, jonka vauvakin aistii. Jos sekä kädet että ilmeet viestivät aikuisen tuskaa tai vihaa, se vaikuttaa lapsen kehitykseen negatiivisesti.

"Hyvinkin pieni - jopa alle kaksivuotias - voi yrittää piristää tai hoitaa ahdistunutta, poissaolevaa, päihdeongelmaista tai masentunutta äitiään. Tyypillinen kuvio on alkoholistiäiti ja hänen lapsensa, tavallisesti tyttö. Siinä voivat olla riipaisevalla tavalla roolit sekaisin."

Vuorovaikutuksessa

"Vihamieliset tunteet ovat yhtä luvallisia ja itse asiassa yhtä välttämättömiä kuin niin sanotut hyvätkin tunteenilmaukset", Sinkkonen sanoo.

"Lapsen on syytä oppia, miten vihamielisten tunteiden kanssa voi elää ja kuinka niitä voi hallita", Sinkkonen muistuttaa.

"Jokainen lapsi kokeilee, kuinka pitkälle voi mennä, ennen kuin aikuinen räjähtää. Jos aikuinen ei pane tilanteeseen selkeää stoppia, hän tavallaan hylkää lapsensa ja kasvatustehtävänsä."

Tärkeintä on, että aikuinen pystyy käsittelemään tunteensa eikä kohdista sitä lapseensa, Sinkkonen sanoo.

"Parhaimmillaan vanhemmuus on sitä, että tekee itsestään tarpeettoman", Sinkkonen tiivistää. "Että lapsi selviää elämässään sekä hyvästä että pahasta sen jälkeen, kun hänet on työnnetty pesän reunalle ja tyrkätty lentoon."

Lisää aiheesta:

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi