30-vuotiaina ollaan kaikkein onnettomimpia
Työttömyys vähentää merkittävästi onnellisuutta.
Naimisiinmeno kannattaa, laskevat ekonomistit.

Ahneus, kateus ja vaurauteen turtuminen ovat syitä siihen, ettei raha lisää onnellisuutta pysyvästi

Onnellisuusekonomistit pohtivat, miksi kasvattaa kaikin keinoin taloutta, kun se ei lisää onnea
Avioliitto tuo onnea 90000 eurolla, työttömyys syö sitä 50000 euroa

Ihminen on onnellisimmillaan nukkuessaan, syödessään ja rakastellessaan. Vähiten onnellisia ollaan matkalla kotoa töihin. Lisätulot eivät lisää onnea. Eikä raha tuo edes lisää seksiä.

Ja nyt näin ovat todistaneet myös kansantaloustieteilijät. Joukko ekonomisteja on nimittäin viime vuosina innostunut tutkimaan, kuinka paljon erilaiset taloudelliset syyt, henkilökohtaiset ja makrotaloudelliset, vaikuttavat ihmisten onnellisuuteen.

Onnellisuuden taloustieteen tutkijoiden arvovaltainen joukko on tosin vielä varsin pieni, mutta tutkimussuuntaus on jo rantautunut Suomeenkin. Elinkeinoelämän tutkimuslaitoksen Etlan tutkija Olli-Pekka Ruuskanen seuraa sitä innolla, samoin Jyväskylän yliopiston tutkija Tatu Hirvonen. Hän tekee aiheesta väitöskirjaa otsikolla Hyvinvointivaltiosta onnellisuusvaltioksi. Vastikään ilmestyi Elinkeinoelämän valtuuskunnan Evan suomalaisten onnellisuutta käsitellyt raportti Onnellisuuden vaikea yhtälö.

Kansantaloustieteessä on aina ajateltu, että talouskasvu ja tuotannon lisääntyminen tekevät ihmiset onnellisiksi. Näin ei kuitenkaan ole: talous kasvaa, mutta onnellisuus ei. Tämä on havahduttanut muutamat britti- ja jenkkiprofessorit kysymään, miksi kasvattaa kaikin keinoin taloutta, jos se ei lisää hyvinvointia. Aihetta sietää siis tutkia, he totesivat vuosituhannen vaihteessa.

Onnellisuuden taloutta tutkivat pohtivat vielä hyvin peruskysymyksiä, esimerkiksi sitä, kuinka paljon talouden liikkeillä on vaikutusta ihmisten hyvinvointiin, tuovatko lisätulot lisää onnea tai vaikuttaako varallisuus taipumukseen masentua. Yksi selvittää sitä, mihin vuorokauden aikaan ja missä askareissa ihmiset ovat onnellisimmillaan, toinen sitä, miten poliittiset vallanvaihdokset ja talouspolitiikan muutokset vaikuttavat onnellisuuteen.

Tuloksena on - inhimillistä taloustiedettä. Perinpohjaisilla tilastotieteellisillä menetelmillä tuotettua tietoa siitä, että rikkaissa maissa tehdään enemmän itsemurhia, inflaatio alentaa onnellisuutta, demokratioissa ollaan onnellisempia kuin diktatuureissa ja että ihmiset ovat onnellisempia puhuessaan puhelimessa kotona kuin shoppaillessaan kaupungilla.

Onnellisuudelle ei vielä ole kovin montaa mittaria, joita valtiovalta säännöllisesti seuraisi. Sen sijaan onnettomuudelle niitä riittää: työttömyystilastot, mielenterveyspotilaiden määrät, itsemurhaluvut, avioerot...

Brittiläisen London School of Economicsin emeritusprofessori ja kuuluisa työllisyystutkija lordi Richard Layard on sitä mieltä, että politiikan ja etenkin talouspolitiikan tavoitteena olisi oltava suoraviivaisesti onnellisuuden lisääminen.

Layard on varsin arvovaltainen onnellisuuden puolestapuhuja, sillä hän on ollut brittihallituksen talouspoliittinen neuvonantaja. Layardin tammikuussa ilmestynyt kirja Happiness: Lessons from a New Science on herättänyt kohua ekonomistien piirissä, sillä lordilla on paljon radikaaleja vaatimuksia.

Layardin mukaan kilpailuhenkisyys estää merkittävästi onnellisuutta rikkaissa maissa. Ilmiötä tulisi rajoittaa saasteveroa muistuttavan onnellisuusveron avulla. Rikkaiden tiukempi verotus olisi paras tapa jakaa onnellisuutta tasaisesti.

Koska toisen rikastuminen vähentää toisten - kateellisten - onnellisuutta , Layard vaatii lisätuloille leikkuria. Hän kannattaa onnellisuusveroaan silläkin uhalla, että se vähentäisi ihmisten tekemän työn määrää.

"Kansantaloudellisesti tämä alentaisi bruttokansantuotetta, mutta sillä ei ole väliä, jos tietyn rajan ylittävä talouskasvu ei luo onnellisuutta", Tatu Hirvonen selvittää Layardin näkemyksiä.

Layard on vienyt onnellisuuden ekonomian muita tutkijoita poliittisimmalle tasolle. Vaikka onnellisuusvero on kauhistuttanut monia, Layardin perusteluja siihen, että politiikassa on kiinnitettävä erittäin paljon huomiota tasaisempaan tulonjakoon ja työllistämiseen, on kuunneltu. Työ on nimittäin yksi tärkeimmistä tekijöistä ihmisen onnellisuudessa.

Kaikki onnellisuusekonomistit ovat yhtä mieltä siitä , että tulojen kasvu ei tietyn rajan jälkeen tee onnelliseksi.

Tuo minimivuositulomäärä on vain 10000 dollaria eli noin 7700 euroa.

"Kaikissa teollisuusmaissa vuosituloraja ylittyy kevyesti, mutta kehitysmaassa asuva saa sillä summalla kaiken tarpeellisen onneen eli jonkinlaisen katon pään päälle, vesivessan, lämmityksen ja ehkä telkkarin", Ruuskanen sanoo.

Ekonomistit ovat todenneet, että rikkaissa maissa onnellisuus on riippumaton tuloista. Voimakaskin talouskasvu näkyy onnellisuustilastoissa vain hitusen, jos olleenkaan. Hyvä esimerkki on Japani.

"Maan bruttokansantuotteen kasvu toisen maailmansodan jälkeen on ollut huikeaa, mutta samaan aikaan onnellisuuslukemat tippuvat loivasti alenevalla käyrällä", Ruuskanen kuvaa.

Ikävä kyllä ihmiset myös tottuvat nopeasti lisääntyneeseen vaurauteen. Tottuminen onkin yksi selitys sille, ettei talouskasvu lisää onnea.

Onni ei ole vain ostovoimaa, vaan ihmisten kokema onnellisuus tai onnettomuus koostuu pitkälti myös sosiaalisista tekijöistä. "Onnettomuuden takana vaikuttavat monet epävarmuustekijät kuten työttömyys, pirstaleinen perhe-elämä, jatkuva kiire ja uusiutumisen tarve ja turvattomuus", Tatu Hirvonen sanoo.

Lukuisat tutkimukset todistavat yksioikoisesti, että työttömien hyvinvointi on yleisesti huonompi kuin työllisten. Työttömyys on siinäkin mielessä merkittävä onnettomuustekijä, että se alentaa paitsi työttömän onnea, myös kaikkien muidenkin onnea. Kun työttömyys kasvaa yhteiskunnassa, yhä suuremmalla ihmismäärällä on uhka joutua työttömäksi - ja ahdistuneisuus kasvaa.

Työttömyyden aiheuttaman onnellisuusvajeen voi myös laskea rahassa, kuten on tehnyt brittiläisen Warwickin yliopiston taloustieteen professori Andrew Oswald.

Oswald on laskenut erilaisten muuttujien ja ihmisten vastausten avulla monille elämän suurille tapahtumille arvon. Kärjistetysti hän on verrannut esimerkiksi yhtä onnellisia työllisiä ja työttömiä ja verrannut heidän palkkamuutoksiaan. Työttömyyden tuoma onnellisuuden lasku vastaa 50000 euron tulomenetyksen aiheuttamaa onnellisuuden laskua.

Saman verran onnellisuutta alentavat avioero tai lähiomaisen kuolema. Mutta esimerkiksi naimisiin meno tuo ihmisille keskimäärin saman määrän onnellisuutta kuin 90000 euron kertalisäys vuosituloihin. Leskeksi jääminen taas vastaa 250000 euron vuositulojen menetystä.

Potkujen hinta voi kuitenkin vaihdella, sillä onnellisuusvajeen määrään vaikuttaa muun muassa se, asuuko ihminen alueella, jolla työttömyys on jo valmiiksi korkea.

"Onnellisuustutkimukset osoittavat, että sillä, miten naapurilla menee ja meneekö itsellä häntä paremmin vai huonommin, vaikuttaa onneen", Ruuskanen sanoo.

Kateus ja kilpailuvietti syövät onnea. "Jos on huono-osainen yhteiskunnassa, jossa kaikilla muillakin menee hemmetin huonosti, on tyytyväisempi, kuin jos on huono-osainen tilanteessa, jossa kaikilla muilla menee hemmetin hyvin."

Onnellisuusekonomistit selittävätkin, että juuri kilpailuhenkisyys on taas yksi syy sille, ettei talouskasvu lisää onnea.

Layard nimittää ilmiötä hedonistiseksi juoksupyöräksi. Layardin mielestä rikastuminen onnellisuuden saavuttamiseksi on itseään vastaan kääntyvä prosessi, siis turhaa tempomista juoksumatolla.

Tämän voi nähdä niinkin, että ihmiset eivät välttämättä ole aikaisempaa onnettomampia, vaan heidän onnellisuusodotukset ovat aikaisempaa korkeammalla.

"Kun ihmisiltä kysytään, kuinka paljon onnesi kasvaisi, jos saisit lisää palkkaa, vastaus on, että ihan hirveästi. Mutta sitten kun on saanut rahat, onnellisuus tippuu vanhalle tasolle. Ihminen tottuu lisääntyneeseen vaurauteen. Ikävä paradoksi, ja sekös ekonomisteja ihmetyttää", Ruuskanen sanoo.

Ihminen tottuu nopeasti paitsi lisärahaan, myös ympärillä tapahtuvaan edistykseen, ja siksi uudet vempaimet ja arjen apuvälineet eivät enää juuri lisää onnellisuutta.

Onnellisuuden taloustieteessä ei oikeastaan ole kyse sen kummemmasta kuin siitä, että taloustieteilijät ovat tarttuneet omilla menetelmillään sellaisiin tutkimusaineistoihin, joita perinteisesti psykologit ja sosiologit ovat pyöritelleet.

Esimerkiksi kansainvälistä, yli 40 maassa tehtävää World Value Survey -tutkimuksen aineistoa penkomalla ekonomistit ovat tulleet siihen tulokseen, että keskimääräistä onnellisimpia ovat naimisissa olevat, korkeatuloiset, naiset, valkoihoiset, yrittäjät, eläkeläiset ja uutta asuntoa etsivät. Ikää onnellisuus seuraa U:n muotoisella käyrällä; jostain syystä 30-vuotiaina ollaan kaikkein onnettomimpia, ja se ikä osuus U:n pohjalle.

Evan raportin mukaan suomalaiset pitävät itseään varsin onnellisina. Eniten onnellisia löytyy johtajien, yrittäjien ja Rkp:tä äänestävien joukosta. Onnettomimpia ovat työttömät ja vähän koulutetut sekä Vasemmistoliiton kannattajat.

Ihan kaikille kansantaloustieteilijöille onnellisuus tutkimuskohteena ei ole ollut helppo pala nielaista. Numeronikkareita vaivaa se, että onnellisuutta ei voi mitata absoluuttisesti eikä kansantaloustiede ei kykene katsomaan ihmisen sieluun. Mutta aivoihin voi, väittää professori Layard.

Layard perustaa väittämänsä neurotutkimusten tuloksiin. Pian ihmisten ilmoittaman onnellisuuden ja onnellisuutta kuvaavan aivotoiminnan riippuvuus on mitattavissa samaan tapaan kuin verenpaine. "Neurotiedettä hyödyntämällä pystyttäisiin siis pian mittamaan objektiivisesti onnellisuutta", Hirvonen tulkitsee.

Niin pitkälle onnellisuusekonomistit eivät ole päässeet, että olisi pystytty laskemaan, millä onnellisuuden tasolla ihmiset ovat kaikkein tuotteliaimpia ja parhaimpia työntekijöitä.

"Onnellisuus ei ole herkkä bruttokansantuotteen kasvulle. Mutta sen sijaan työttömyyden alentaminen lisää onnellisuutta. Ja talouskasvua usein perustellaan sillä, että se vähentää työttömyyttä, joten linkki löytyy", Olli-Pekka Ruuskanen sanoo.

Sen sijaan pohdintojen ja vakiointien tuloksena on paljon sympaattista tietoa ihmisluonteesta.

Ihmiset arvostavat työssäoloa ja työttömyys aiheuttaa eniten onnettomuutta, mutta ihmiset eivät mitenkään erityisesti pidä töissäkäynnistä. Eivät varsinkaan matkoista kotoa töihin ja töistä kotiin.

Työmatkat ovat vuorokaudessa se aika, jolloin ihmiset ovat kaikkein vähiten onnellisia.

Kun päivän askareet listaa onnellisuusjärjestykseen, saa seuraavan litanian: seksi, työkavereiden kanssa kaljallakäynti työpäivän päätteeksi, syöminen, rentoutuminen, kuntoilu, rukoilu, työpaikan kahvitunnit, television katselu, päivätorkut, ruuanlaitto, shoppailu, kotitietokoneen näpräys ja lastenhoito.

Työmatkojen jälkeen alimmat onnellisuuspisteet kerää kotitöiden teko yksin.

Seurassa sekin on silti ihan mukiinmenevää.

Lisää aiheesta:

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi