Avun tarve on yksilöllistä

 Suomen historian tuhoisimmassa liikenneonnettomuudessa Äänekosken Konginkankaalla kuoli 23 ja loukkaantui 14 ihmistä, kun linja-auto ja rekka törmäsivät maaliskuussa 2004.

Muita viime vuosien suuronnettomuuksia ovat Jyväskylän junaturma maaliskuussa 1998, Myyrmannin pommiräjähdys lokakuussa 2002 ja Kaakkois-Aasian tsunami joulukuussa 2004.

Sosiaali- ja terveysministeriön teettämän Myyrmannin räjähdystä koskevan tutkimuksen mukaan uhrien ja omaisten psyykkisessä jälkihoidossa oli paljon puutteita.

Tsunamin uhrien henkistä jälkihoitoa seuraa sosiaali- ja terveysministeriön asettama laaja työryhmä, ja Stakes tekee asiasta tutkimusta.

Laajempia johtopäätöksiä kriisien ja katastrofien jälkihoidosta ministeriö aikoo tehdä, kun Stakesin selvitys valmistuu. Selkeisiin puutteisiin voitaisiin puuttua informaatio-ohjauksen tai kehittämisrahan muodossa.

Valtiosihteeri Terttu Savolainen korostaa, että vaikka järjestöillä on kriisien hoidossa suuri rooli, kunnat eivät voi sysätä vastuuta niille. Kunnat voivat kehittää palveluita yhdessä tai käyttää ostopalveluita.

Vaikka kriisi ja suru eivät ole sairauksia, traumaattisen surun, psykiatristen sairauksien ja itsemurhan riski kasvaa kriiseissä ja katastrofeissa menetyksen äkillisyyden vuoksi.

Kaikki eivät tarvitse ulkopuolista apua, toiset tarvitsevat vuosia kestäviä apu- ja tukitoimia. Osa hakee apua vasta pitkän ajan päästä. Tällaiseen joustavuuteen järjestelmä ei nyt pysty, ja avun tarvetta voidaan ihmetellä jo puolen vuoden jälkeen.

Päättäjät myöntävät, että avun hakemista on syytä helpottaa, mutta asian toteutus ei ole yksinkertaista.

Lisää aiheesta:

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi