HAKKAA PÄÄLLE

Turpaan voi tulla missä tahansa, milloin tahansa, kenelle tahansa.

Sellaisellekin miehelle, jonka elämäntehtävä on väkivallan vastustaminen. Sellainen mies on Non Fighting Generation -järjestön toiminnanjohtaja Timo Purjo, 51.

Purjo ajoi toissa kesänä huoltoasemalle, jossa tuntematon mies oli pysäköinyt autonsa jonon tukkeeksi.

Purjo soitti torvea. Seurasi suunsoittoa.

Purjo luuli tilanteen olevan jo ohi, kun mies tuli yllättäen takaapäin ja iski Purjoa kasvoihin, suupieleen.

"Oli hiuskarvan varassa, ettei leukaluu murtunut tai lähtenyt irti", Purjo kertoo.

Purjo otti valmiusasennon ja jäi odottamaan seuraavaa iskua. Sitä ei tullut, vaan mies poistui paikalta.

Purjo soitti poliisille ja teki rikosilmoituksen, mutta veti sen vielä samana päivänä takaisin, kun pahoinpitelijä soitti pyytääkseen anteeksi.

Purjon kimppuun ei ollut käyty vuosiin.

"Tilanne oli siinä mielessä tyypillinen, että nykyisessä kilpailuyhteiskunnassa pinna palaa entistä herkemmin ja johtaa tappeluun."

Vain harvalla on katuväkivallasta enemmän kokemusta kuin Purjolla. Hänen vuonna 1996 perustamansa Non Fighting Generation -järjestö tunnetaan katupartioistaan, jotka kiertelivät öisiä katuja ja menivät tappelevien osapuolten väliin.

Nyt partiointi on lopetettu. Purjon mielestä kansalaisjärjestön tehtävä ei ole järjestyksen valvonta. Vapaaehtoistyöntekijöiden turvallisuus alkoi myös olla uhattuna.

Suomalainen pahoinpitelee yli 30 000 kertaa vuodessa toisen suomalaisen niin, että juttu päätyy poliisille. Tekijä on melkein aina mies, mutta niin on uhrikin. Joka päivä kymmenet miehet saavat siis turpaansa.

Vuosittain lääkäriin hakeutuu vammojensa takia 55 000 pahoinpideltyä miestä. Todellinen luku on vieläkin suurempi.

Lievimmillään pahoinpitelyksi voidaan lukea toisen ihmisen lyöminen, toisessa ääripäässä on kuolema.

Nekin miehet, jotka eivät koskaan joudu nyrkkien kohteeksi, joutuvat niitä välttelemään ja väistelemään.

Mitä järkeä tässä on?

Miksi miesten välisestä väkivallasta ei tehdä eduskuntakyselyjä?

Turpaan saaminen on suomalaisen miehen "peruskokemus", ainakin kirjailija Hannu Raittilan, 47, mielestä. Hakatuksi tulemisen pelko on miehen elämässä niin arkipäiväinen asia, että siitä ei kukaan ymmärrä edes puhua.

Poika joutuu ala-asteelta lähtien suunnittelemaan reittinsä ja aikataulunsa välttääkseen isojen poikien nyrkit.

"Olen helsinkiläisenä pikkujätkänä joutunut pelkäämään väkivaltaa, kidutusta, kuolemaa", hän sanoo.

"Joskus 12-vuotiaana piileskelin kaksi tuntia Stockmannin tavaratalossa tietäen, että jätkät ovat joka ovella odottamassa", Raittila kertoo.

Ahdistelijat olivat toisesta koulusta ja toisesta kaupunginosasta kuin Raittila. Toisella kerralla syytä ei ollut senkään vertaa.

"Samoihin aikoihin kaksi vanhempaa jätkää ryösti minut keskellä kirkasta päivää isoa lapinleukua kurkullani pidellen. Kiinnipitäjällä oli toisessa kädessään tinnerirätti. Kukaan aikuinen ei puuttunut tilanteeseen."

Raittila puhuu pelosta, joka ei hellitä koskaan: elämänsä loppuun asti mies joutuu väistelemään länkyttäjiä, jotka hakevat tappelua. Riittää, että katsoo kadulla väärää miestä liian pitkään, istuu väärällä penkillä tai vastaa väärin kysymykseen, johon ei voi vastata oikein.

Naiset eivät tätä maailmaa tunne. Tilastojen mukaan he pelkäävät miehiä enemmän tuntematonta hyökkääjää, vaikka heillä on huomattavasti pienempi riski kohdata anonyymiä väkivaltaa.

"Väkivallan kohtaaminen on miehen normaalia elämänmenoa: joskus voi käydä niin, että jää auton alle tai saa turpiinsa", Raittila sanoo.

"Miehille pelon maantiede on operationaalinen asia, jonka pohjalta joutuu tekemään jatkuvasti riskianalyysejä: jos nyt kävelen Kaisaniemen puiston poikki, otan riskin saada turpaani; shit happens."

Raittilan mielestä naisella ei väkivallan peruskokemusta ole.

"Pelko on naisille epämääräinen möykky, jota he eivät osaa käsitellä", Raittila sanoo.

Hänen mielestään naiset eivät osaa tunnistaa väkivallan uhkaa, joka miehille on aina läsnä. Raittila kuvailee tyypillistä verbaalista tilannetta, jossa seurueen nainen jää vielä väittämään vastaan, vaikka mies tietää, että olisi jo lähdettävä menemään ja nopeasti.

Naisen mielestä hänellä on ja täytyy olla oikeus sanoa sanottavansa.

"Vitut on! Mies ymmärtää tilanteen realistisesti: vastaan väittäminen ei yksinkertaisesti kannata, ja mies on se, joka kohta saa turpaan, ei nainen."

Raittilan mielestä naisten vaatimus oikeudesta saada kulkea rauhassa missä tahansa on lapsellinen.

"Mikä voisi olla se taho, joka tällaisen oikeuden voisi myöntää?" hän kysyy.

Väkivalta on erityisesti suomalainen ongelma.

Suomea väkivaltaisempia maita Euroopassa ovat ainoastaan Venäjä ja entisestä Neuvostoliitosta irtautuneet maat. Esimerkiksi huligaanien ja kapakkatappelijoiden maineesta kärsivässä Britanniassa väkivaltatilastot ovat lähes kolme kertaa alhaisemmat kuin Suomessa.

Sattumaa ei ole, että samaa rajaa kulkee jako viinamaiden ja kevyempiä alkoholijuomia nauttivien maiden välillä: kaksi kolmasosaa pahoinpitelyistä tehdään humalassa.

Yksi syy on, että osa suomalaisista yksinkertaisesti nauttii toisten ihmisten hakkaamisesta.

Suomalaisen väkivallan historiaa tutkinut professori Heikki Ylikangas, 66, sanoo, että vuosisatojen ajalta on löydettävissä sellaisia pahoinpitelyjä, joita nykyään nimitetään järjettömäksi väkivallaksi.

Järjetöntä se ei kuitenkaan ole, sillä teolle on olemassa selvä motiivi - hakkaamisen tuottama mielihyvä.

"Se on hankala selitys, sillä normaali ihminen ei osaa sitä edes kysyä. Kuulusteluissa ja oikeudenkäyntipöytäkirjoissa kysymyksiä lyömisen tuottamasta nautinnosta ei yleensä näe", Ylikangas sanoo.

Väkivallasta nauttivat miehet ovat juuri niitä miehiä, joilta tappeluun provosoiminen onnistuu - ja jotka haluavatkin provosoitua.

Perheväkivallasta on onneksi puhuttu niin paljon, ettei kukaan kehtaa enää sanoa, että nalkuttavan vaimon saa hakata. Miesten kesken ei ole päästy niin pitkälle, vaan törkeistäkin pahoinpitelyistä puhutaan kuin päiväkotilasten kinastelusta: Kumpi aloitti? Ärsyttikö se?

Jos mieheltä on lyöty nenä poskelle ja hampaat kurkkuun, ensimmäinen syytetty on edelleen uhri itse. Olitko humalassa? Vittuilitko? Ettet vain itse aloittanut?

Väkivaltainen mies pysyy herrasmiehenä toistelemalla, että naista ei saa lyödä. Sen sanottuaan saa hakata miehiä sairaalakuntoon niin paljon kuin huvittaa.

Mutta miksi mies lyö?

Hannu Raittilan mielestä kysymys on väärä.

"Sehän on mallia 'Oletko lakannut hakkaamasta vaimoasi?' Siinä on lähtökohtana, että normaali mies lyö. En minä ainakaan lyö!" Raittila sanoo.

"Kun yleistetään, ei katsota asiaa sellaisena kuin se on. Pitäisi kysyä, ketkä ovat niitä miehiä, jotka ovat väkivaltaisia."

Niin, keitä he ovat? Kadulla partioinut Purjo sanoo, että suurin osa tappeluista kasautuu samojen tekijöiden harteille.

"Väkivallan ytimessä ovat syrjäytymisvaarassa olevat nuoret miehet, jotka tappelevat lähinnä keskenään", hän sanoo. Miestenkin välisissä pahoinpitelyissä tekijät tuntevat toisensa useammin kuin luullaan.

"Mutta on huolestuttavaa, että täysin viattomien ohikulkijoiden kimppuun käydään entistä enemmän", Purjo sanoo.

"Edelleen yleisimpänä syynä on miehinen kunnia ja kasvojen menettämisen pelko."

Heikki Ylikankaan mukaan kyse on vuosisatoja vanhoista moraalikäsityksistä.

"Kunnian miehen tuli ennen hoitaa asiansa itse. Solvaajaan oli melkeinpä velvollisuus käydä käsiksi", hän sanoo.

Väkivallan moraalissa ei ehkä kuitenkaan kannattaisi katsella taaksepäin. 1900-luvulle asti lakiin oli kirjattu esimerkiksi pykälä, jonka nojalla mies sai kurittaa vaimoaan, lapsiaan ja palvelusväkeään kohtuulliseksi katsomassaan mitassa.

Kautta aikain väkivaltaisuus on ollut yliedustettuna alemmissa sosiaaliluokissa. Professorismies Ylikangas ei esimerkiksi ole koskaan joutunut pahoinpitelyn uhriksi, jos nujakointia kansakoulussa ei oteta lukuun.

Väkivalta on myös periytyvä ominaisuus: kotonaan väkivaltaa nähneistä ja kokeneista lapsista tulee helposti väkivaltaisia aikuisia.

Arkadianmäeltä löytyy ainakin yksi sellainen mies. Tony Halmeen Jumala armahtaa, minä en -kirjaa ei tarvitse lukea neljää lausetta pidempään, kun Halme pääsee asiaan: Turpiin on saatu, mutta annettukin on.

Raittila vertaa Halmeen asennetta väkivaltaan Yhdysvaltojen rajaseutujen moraaliin.

"Se on luolamiesetiikkaa, joka pätee esimerkiksi jääkiekkokaukalossa. Kun torpataan oman puolen pelaajaa, se on oikeus kostaa lyömällä vastustajaa polvitaipeeseen. Se on lapsuusvuosilta peräisin oleva primitiivinen oikeuskoodi."

Timo Purjo muistuttaa, että lain edessä ei ole merkitystä, kuka on lyönyt ensimmäisen iskun.

"99 prosenttia ihmisistä kuvittelee, että hyökkääjää on oikeus lyödä takaisin. Ei ole, paitsi aivan äärimmäisissä tilanteissa. Tavallisessa tappelussa on kaksi tasaveroista pahoinpitelijää, ja parasta itsepuolustusta on juosta sata metriä aikaan 11,5 sekuntia."

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi