"Kohtuuden ajatukselle on kyllä jo kysyntää."
Tehokkuutta taloudessa olisi se, että jokaiselle löytyisi paikka.

Jos oltaisiin ihmisiksi

Kohtuus unohtuu aikana, jona kilpailu ja oman edun tavoittelu ovat menestyjän merkkejä

 Kohtuus kalskahtaa lattealta, keskiverrolta, tylsän järkevältä. Kaikkea muuta!

Tonttu todistakoon. Ei lapsia joulun alla vakoileva hiippalakki, vaan viisas olento kaukaa suomalaisesta mytologiasta.

Muinaistonttu toimitti talon tai paikan haltijan virkaa. Se oli eräänlainen henkinen taloudenhoitaja, piti huolta, että työt tuli tehdyksi tavallaan ja ajallaan. Vaurautta ja menestystä sopi tavoitella, muttei ahnehtien tai toisilta rohmuten. Tonttu siis ylläpiti kohtuutta.

Tontun tärkeys selviää filosofi Eero Ojasen kirjasta Kohtuudesta ja kohtuuttomuudesta. Koska tonttu asetti säännöt ja loi paikan hengen, se valvoi, että tuossa paikassa käyttäydyttiin kunnolla: oltiin ihmisiksi. Ihmisiksi oleminen, ihmisyys, on kulttuuriin liittyvien tapojen, perusmoraalin, tajuamista - sivistystä.

Sivistykseen ei kuulu kilpajuoksu ja toisten voittaminen, vaan kyky elää oikein ja tasapainossa niin muitten ihmisten kuin ympäristön kanssa. Ihmisiksi oleminen on itsensä toteuttamista, mutta ei muusta piittaamatta, vaan yleisten ja yhteisten sääntöjen, tapojen ja periaatteiden mukaan.

Kohtuus on ihanteista vanhimpia. Kohtuus on ollut keskeistä niin filosofisessa ajattelussa kuin eri uskonnoissa. Kristinuskossa kohtuus ahneuden tai mässäilyn vastakohtana on yksi perushyveistä.

Buddhakin, elettyään ensin ylellisyydessä ja sitten äärimmäisessä köyhyydessä, kääntyi kulkemaan keskitietä. Kiinalaisessa perinteessä kohtuuteen on pyritty hyvin kouriintuntuvin keinoin, kuten toiminnan ja levon tasapainolla ja välttämällä vatsan ahtamista täyteen.

Jo ruokailu tuntuu olevan ongelma länsimaissa: yksi tuskailee lihavuuttaan, toinen näännyttää itsensä tahtomattaan nälkäkuoleman partaalle, kolmannen ajatukset täyttää ruuan terveellisyys.

Loppuun palaminen uhkaa; masennuksesta on tullut kansantauti.

Entä miksi mammonan painoarvo ei vähene, vaikka elämä olisi turvattua eikä viimeisiä senttejä tarvitsisi laskea?

Äkkipäätä tuntuu, että nykymenossa kohtuuden perään ei haikaile juuri kukaan. Kuin terve järki olisi sumentunut ja luonnollinen tasapaino liiskaantunut hyörinän jalkoihin.

Silti, kuka pohjimmiltaan arvostaa puhdasta oman edun tavoittelua, turruttavaa yltäkylläisyyttä, tavarataivasta, äärimmäistä hedonismia...

Puuttuuko meiltä nyt sisäinen tonttu, joka asettaa elämälle raamit?

"Kohtuuden ajatukselle on kyllä jo kysyntää", Eero Ojanen on huomannut.

Jo antiikin aikana ajateltiin, että jokaisella asialla on oma mittansa, oma kohtuutensa.

Ihminen on mitannut asioita itsellään: vaaksalla, jalalla, kyynärällä, sylillä; ihmisen mittaiset asiat ovat ihmiselle kohtuullisia. Selviytyäkseen maailmassa ihminen tarvitsee jonkinlaisen tajun siitä, mikä on realistista eli hänen mittansa mukaista, hänen mahdollisuuksiensa rajoissa.

Kohtuudessa on kyse myös jonkin asian arvioimisesta kokonaisuutena. Maailma muodostaa kokonaisuuden juuri kohtuuden kautta. Kohtuus on mitan etsimistä joidenkin ääripäiden väliltä, mutta yhtä lailla se on erilaisten asioiden ja vaatimusten sovittamista yhteen. Näin ollen kohtuus yhdistää arvot ja tosiasiat.

Filosofi Ojasen mukaan maailmassa on kolmenlaisia perustavia lainalaisuuksia, jotka limittyvät ja lomittuvat. Niitä ovat luonnonlait, moraaliset lait sekä kohtuuden, oikean mitan ja tasapainon lainmukaisuudet.

Erityisen kipeästi kohtuutta kaipaa nyt Ojasen mielestä kulttuurin osa-alue nimeltä talous.

Työpaikkojen katoamiset ja yli varojen eläminen ovat päivittäisiä uutisia. Jatkuvaa ja yhä kiihtyvää muutosta markkinoidaan itsestäänselvyytenä.

Kun vasta omaan elämäänsä astuvalle nuorelle hoetaan, miten tulevaisuus on epävarma ja miten vain huiput pärjäävät, vaatimukset ovat valmiiksi musertavia. Tavallisen ihmisen mittaiselle kansalaiselle ei tunnu jäävän tilaa, kun etsitään vain erinomaisuuksia.

Pärjäämisen ja menestymisen hinta on, että ihminen altistaa itsensä kohtuuttomille vaatimuksille, kohtuuttomille arvoille ja kohtuuttomalle elämäntavalle.

Pärjääväkin ihminen potee jatkuvaa huonouden ja riittämättömyyden tunnetta.

Loppuun palamisesta on tullut vallitsevien normien mukainen tilanne, ei poikkeus. Tällä menolla koko yhteiskuntaa uhkaa loppuun palaminen.

Talouskasvu ei sinällään ratkaise asioita, filosofi muistuttaa, eikä jatkuva kasvu ole välttämättömyys, jonka alttarille muut asiat tulee uhrata.

Oikeudenmukaisuus on ihmisen yhteisössä välttämätöntä. Tehokkuutta taloudessa olisi se, että jokaiselle pystyttäisiin löytämään paikka yhteiskunnassa niillä edellytyksillä, joita hänellä on.

"Talouteenkin tarvitaan monimuotoisuutta lyhytnäköisen bisnesajattelun sijaan. Tätä uudenlaista kohtuutta tulisi etsiä moraalin ja sivistyksen pohjalta", Ojanen sanoo. Tie on mutkainen ja pitkä.

Lisää aiheesta:

Helsingin Sanomat | hs.terveys@sanoma.fi