Keittiössä kahisee

Kyllä se kesää vielä oli, kun grafiikkakäyrä ensimmäisen kerran halkaisi tv-ruudun ja näytti jatkavan matkaansa alakerran naapurin asuntoon. Olin totaalisen tylsistynyt. Tuntui, että uutiset tulivat koko ajan. Hapannaamainen uutistenlukija ei paljon ilmettä tai takkia vaihtanut, puhuikin aina samoilla sanoilla: korot, työpaikka, irtisanominen, vienti...

Veljen kanssa huusimme, että käännä isä edes hetkeksi kanavaa. Isä vain istui kaukosäätimen päällä ja sanoi, että nyt on lama. Sen jälkeen vanhemmat taas tapittivat toosaa kuin zombiet. Mikä hiton lama, mietin hetken ja jo seuraavassa unohdin.

Hiton lama selvisi puolen vuoden kuluttua. Teeveestä tuttu käyrä näytti mahtinsa nousukauden lapsen näkökulmasta julmimmalla tavalla: joululahjojen vähyytenä.

Muistan vieläkin sen yhdeksänvuotiaan täydellisen lamaannuksen, kun tajusin, että lahjoja oli kolmannes edellisvuoteen verrattuna. Jotakin raskasta ja lyijymäistä valui vatsaan, kun mietin, miten ilkeä olen voinut vanhempieni mielestä olla ansaitakseni tämän.

Parin viikon kuluttua joulukuusen jo irvistellessä roskakatoksessa, kotimme keittiöstä alkoi kuulua kummallista kuiskuttelua aina nukkumaanmenoni jälkeen. Kuului papereiden kahinaa ja kynän suhinaa. Kerran hiivin katsomaan, mitä keittiössä tapahtui. Vanhemmat olivat kasanneet pöydälle kaiken maailman lippuja ja lappuja ja aina välillä naputtelivat taskulaskinta. Näytti viattomalta, mutta jostakin syystä pöydän ääressä kuiskuttelu häiritsi minua. Miksi vanhemmat eivät voineet katsoa teeveetä niin kuin ennen?

Äiti puhui melkein joka päivä isän kanssa työpaikasta, joka hänen pitäisi löytää. Illalla toivoin Jeesukselta äidille työtä. Aamulla äiti herätti minut ja kysyi, miksi käteni olivat ristissä vatsani päällä. Naureskeli ja pyysi isänkin katsomaan.

Vihdoin lamasta selvittiin - kuka Jeesuksen avulla, kuka ilman. Tai siis kuka selvisi vai selvisikö kukaan?

Osalle jäi edellisestä, 90-luvun alun lamasta velat tähän päivään asti, osa rikastui. Tasan ei tietenkään mennyt. Jos aikuiset menettivät rahansa, niin senaikaisile lapsille jäi pelko siitä, että entä jos SE tulee takaisin. Aikuisten mykkyys ruokki lasten lamamörön kolmessa vuodessa mahtavan kokoiseksi ja ennalta-arvaamattomaksi möykyksi.

Olen usein miettinyt, miten se saattoikin olla niin vaikeaa: suun avaaminen. Miten muutaman lauseen ääneen sanominen saattoi olla aikuisille niin ylivoimaista? Kuten:

"Nyt ei ole rahaa, muksut. Ei voida ostaa samalla tavalla. Vika ei ole teissä."

Turha luulo. Sen sijaan ties kuinka monessa perheessä tutustuttiin uusiin isiin ja äiteihin: takakireisiin, kiireisiin ja stressaantuneisiin työhulluihin - mikäli töitä oli.

Niin, onhan se vähän ikävää kertoa, että nyt ei mene hyvin. Etenkin saman perheen jäsenille. Parempi leikkiä, ettei mitään poikkeuksellista ole tapahtunut. Eipä tainnut olla kovin kummoiset luulot jälkikasvun älykkyydestä, jos kuvitteli, että huh, huomaamatta jäi.

Mutta oikeassa olitte - tietenkään emme huomanneet mitään. Kavereiden kanssa koulussa siitä huomaamattomuudesta tuli joskus puhettakin. Kukaan luokallani ei ollut pannut merkille, että kotona tapahtui mitään kovin erikoista. Paitsi ehkä vähän, että isi oli nykyään aika paljon kotona ja koko ajan kärttyinen. Että talo meni myyntiin ja muutettiin puolet pienempään asuntoon. Että isi ja äiti erosivat.

Muuten kaikki oli ihan niin kuin ennenkin.

Sanakirja määrittelee laman "tavallista vakavammaksi taantumaksi, joka ei kuulu normaaliin suhdannevaihteluun."

Melko lakonista, ottaen huomioon sen, kuinka vauhkoiksi sana täysi-ikäiset työssäkäyvät saa.

Tiedän monia, jotka eivät halua pilata päiväänsä lukemalla lehden taloussivuja. Ne kun eivät vähään aikaan ole muusta kertoneet kuin irtisanomisista, sulku-uhan alla olevista kaasuputkista tai amerikkalaisten huvenneista eläkesäästöistä.

Tällä kertaa lama ei kuitenkaan ole henkilökohtaisesti yhtä jännittävä kuin kuusitoista vuotta sitten. Grafiikkakäyrä osoittaa toki samaan suuntaan, ja uutistenlukijan naamakin on edelleen hapan. Mutta nyt lama on selitettävissä talouden termein. Kaikki ikäiseni tietävät, mikä lama on. Talous on kusessa; säästä, syö puuroa, älä törsää vaatteisiin tai lomamatkaan, äläkä ainakaan vaihda työpaikkaa isosta ja vakavaraisesta firmasta pienempään.

Enää ei tarvitse tulkita kuiskailua keittiössä tai miettiä, miksi äidin mielestä pitää syödä enemmän perunoita kuin lihaa. Enää ei tarvitse katsella tyhjää joulukuusen alusta, ja pohtia, mistä se johtuu: lelukaupassa kiukuttelusta vai historian huonosta koenumerosta. Enää meidän ei tarvitse ennustaa isän otsarypyistä.

Edelliset lamalapset ovat nyt aikuisia, tulevan laman lasten vanhempia.

Kahi kahi. Laskin ja laskupinot jo odottavat keittiössä uutta salamyhkäistä sukupolvea. Tai sitten voimme tehdä jotakin todella radikaalia: puhua asioista niiden oikeilla nimillä.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi