Keväiset itsensäpaljastajat

Itsensäpaljastajat, nuo kevään korkeimmat krookukset, leskenlehdet ja voikukkaset, tulevat mieleen aina auringon alkaessa lämmittää. Niin arkisia he olivat lapsuudessa ja nuoruudessa.

Ainakaan kymmeneen vuoteen en ole itsensäpaljastajaa nähnyt. He ovat minun heinäsirkkani. Nauroimme sukulaisten kanssa edesmenneelle mummulleni selän takana tämän päivitellessä heinäsirkkojen häviämistä. Mummu ei hoksannut ikäkuulon tehneen tepposensa.

Ikänäkö piilottaa silmiltä pienellä präntätyn ruokalistan lisäksi itsensäpaljastajat ja osan sukupuolisesta häirinnästä.

Ala-asteikäisenä näin itsensäpaljastajia kevätaikaan lähes päivittäin. Ensisäikähdyksen jälkeen niitä ei edes pelännyt, vaan opimme muiden lasten kanssa ilkkumaan noita hassuja setiä. Lena-tädiltä kuulin, että voi huutaa takaisin ”Onpas se pieni!”.

Joskus sitä yritti vaivihkaa oikein tarkata, että miltä ”se” näyttää. En tiedä olivatko nämä itsensäpaljastajat kallellaan lapsiin päin vai olivatko lapset heille vain turvallisin kohdeyleisö. Kyllä minä osasin jo 9-vuotiaana erottaa itsensäpaljastajan ja pedofiilin toisistaan, koska jälkimmäistä kerran karkuun ymmärsin juosta.

Teini-iässä törmäsi jo useammin pelottaviin tilanteisiin. Yhden koulumatkan verran kävelin kotiin vieressäni pyöräilevä runkkari. Sitä tiesi, että ihan turha on juosta pakoon. Kylpylässä saattoi porealtaan turvin papparainen puristaa reisistä.

Kerran liftasin runkkarin kyytiin. Pidin lujasti kiinni laukussani piilossa olevasta puukosta ja vaadin päästä pois. Mies suostui. Sen jälkeen luovuin sekä yksin liftauksesta että puukon kantamisesta. Tajusin, että puukkoni päätyisi todennäköisimmin omaan kuin vieraan kurkkuun, koska voimani ja taitoni eivät riittäisi sen käyttämiseen.

Aloitellessani opiskelija- ja kunnallispolitiikassa olin näiden itsensäpaljastajien ja runkkareiden valmistama kohtaamaan sukupuolisen häirinnän. Ensimmäisellä kunnallispoliittisella seminaarimatkalla 20-vuotiaana minua vedettiin illanvietossa väkisin syliin ja kiusattiin monin eri tavoin.

Koska en kuitenkaan halunnut luovuttaa, pyysin ennestään tuntemaani turkulaista vihreää kunnallispoliitikkoa Jorma Jänttiä leikkimään, että meillä on suhde. Jorma piti kättään omistavasti hartioillani ja minä saatoin sen suojista tutustua turvallisesti ihmisiin, jotka sattuivat pääsääntöisesti olemaan keski-ikäisiä miesihmisiä. Silloin en vielä tiennyt, että känniääliöiden kanssa ei tarvitse yrittääkään verkostoitua.

Nykyään aika harvoin kukaan edes yrittää kiusata minua. Se ei tarkoita sitä, etteikö nuorempia kiusattaisi edelleen: sukupuolinen häirintä on salonkien itsensäpaljastajien harrastus. Sekin vaatii useimmiten turvallisen kohteen. Sellaisen, joka ei asemansa ja voimiensa puolesta ole tasaveroinen.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi