"Laiskottelua vastaan"

Suomalaiset eivät sitten millään tajua, miten hienoa yrittäjyys on. He istuvat vuodesta toiseen työpaikoillaan muiden pompoteltavina, eivätkä osaa arvostaa vapautta. Yrittäjä sen sijaan ei kuvia kumartele. Hän päättää itse, kuinka paljon työtä tekee. Palkolliset taas juoruilevat ja kahvittelevat ja surffailevat netissä harva se tunti. He maksattavat eläkemaksunsakin suurimmaksi osaksi työnantajallaan ja yhteiskunnalla, toisin kuin yrittäjä, joka on oman onnensa seppä.

Mitättömästäkin eläkkeestä osaa sitten vanhana nauttia, koska sen on itse viimeistä senttiä myöten maksanut. Entä mitä yrittäjä tekee, kun iskee kuume? Ei mitään, hän jatkaa entiseen malliin, niin rautainen on hänen tahtonsa ja tuottavuutensa. Hän ei ryntää palkalliselle sairaslomalle pikku nuhan takia eikä teeskentele sairasta puhelimessa, jos on krapula. Hän pyyhkii nenänsä hihaan ja istuu sorvin ääreen. Hänellä ei ole työterveyshuollon kaltaisia hömpötyksiä, joihin työnantajilta uppoaa valtavia rahasummia.

Mutta kyllä hänkin tunnustaa, että työterveyshuollossa on yksi hyvä puoli: yhteiskunnan ei tarvitse enää kauan pitää huolta kunnallisista terveyskeskuksista, koska niissä käyvät vain köyhät, vanhukset ja syrjäytyneet.

Meillä kaikilla menisi paljon paremmin, jos meistä kaikista tulisi yrittäjiä. Ei olisi työttömyyttä, koska yrittäjän täytyy vain yrittää vähän kovemmin, jos hommia ei ole. Suomesta tulisi tässäkin asiassa maailman ykkönen.

Mutta ei, luupäinen kansa tarraa kiinni orjuuteensa. Perinteisten pienyrittäjien lisäksi vain pieniä marginaaliryhmiä on saatu kannustetuiksi ottamaan oman onnensa avaimet omiin käsiinsä. Olisi kiva nähdä yrittäjinä vähemmän yhdentekevää väkeä kuin se paljon puhuttu luova luokka. Mitä näitä graafikoita, taiteilijoita, vapaita kynäilijöitä ynnä muita sisällöntuottajia nyt onkaan. He kaupittelevat itseään joka kadunkulmassa ja tekevät kaikki mahdolliset silmänkääntötemput kiinnittääkseen muiden huomiota.

Ei heistä ole tiennäyttäjiksi. He vain marisevat, vaikka heillä on asiat hyvin. Missä viipyvät yrittäjäopettajat, yrittäjäinsinöörit, yrittäjävirkamiehet, yrittäjäbussikuskit, yrittäjäpoliisit, yrittäjäpaperimiehet?

Otetaan oppia thaimaalaisista marjanpoimijoista. Tulevaisuus kuuluu heille. Heillä on oikea asenne, joka hyödyttää meitä kaikkia. Etenkin toisia yrittäjiä, jotka kutsuvat heidät tänne Suomeen yrittämään yhdessä.

Se on reilu peli. Thaimaalainen marjanpoimija maksaa itse lentolippunsa ja kantaa itse riskinsä. Hän ei sälytä sitä raukkamaisesti muiden kannettavaksi.

Hän saa luvan poimia marjoja metsästä ilmaiseksi. Hän maksaa vain majoituksesta, ruuasta ja kuljetuksista reilun hinnan niille yrittäjille, jotka hänet ovat tänne ystävällisesti kutsuneet. Hän ymmärtää, että kaikki maksaa. Sitten hän rupeaa hommiin ja tekee pitkää päivää, ja siihen hänen suomalaiset yrittäjätoverinsa kannustavat kaikin mahdollisin tavoin, keinoja kaihtamatta. Se tehdään vain hänen omaksi parhaakseen.

Jos marjoja ei ole, marjanpoimijan on pakko hyväksyä se. Ei sellainen asia ole meidän ihmisten kädessä. Luontoäiti joko antaa meille marjoja tai sitten ei. Jos marjoja taas on, hän ei jää mitään velkaa. Hän myy marjat kutsujilleen käypään hintaan, johon tietenkin vaikuttaa kysynnän ja tarjonnan laki. Se on markkinataloutta. Siinä saattaa thaimaalainen vaikka rikastua, sillä voitot on revittävä sieltä, mistä ne irti lähtevät. Sellaista se yrittäminen täällä Suomessa on.

Kirjoittaja on helsinkiläinen kirjailija. Jokin aika sitten hän kaivoi kirjahyllystään pölyttyneen klassikon, Michel de Montaignen esseet, joissa kirjailija pohtii elämän peruskysymyksiä. Kirja on kirjoitettu lähes 500 vuotta sitten. Jyrki Kiiskinen halusi päivittää teosta. Siksi hän kirjoittaa tällä palstalla kolumniesseitä samoista otsikoista kuin Montaigne.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi