"Mielikuvituksen voimasta"

Vuonna 1984 diplomi-insinööri Matti Makkonen istuu kööpenhaminalaisessa pizzeriassa. En tiedä, odotteleeko hän vasta pizzaansa, kun mielikuvituksen salama iskee. Siinä istuessaan Matti Makkonen keksii tekstiviestin. Kukaan ei vielä tiedä, että keksintö tulee mullistamaan maailman.

Missä muuten sinun innovaatiosi viipyy?

Missään ei vaahdota luovuudesta niin kuin Suomessa. Jo pikkulapset pannaan tarhassa pienryhmiin innovoimaan. Ennen sitä tosin nimitettiin leikkimiseksi.

Kouluputken jälkeen heistä odotetaan luovia tietoliikenneinsinöörejä tai pelisuunnittelijoita.

Firmoissa aivomyrskyt riehuvat joka päivä, ainakin muistioissa. Ajatushautomoita ja luovuusseminaareja riittää. Kassa kilisee, ja paperia kuluu.

Myös ministeriöt tuottavat innovatiivisia mietintöjä innovaatioiden edistämiseksi, ja luovan talouden kruunuksi perustettiin innovaatioyliopisto. Tosin sen nimi muutettiin liian paljastavana Aalto-yliopistoksi, varmaankin teollisuusvakoilun pelossa.

Luulisi, että pysähtyneisyyden aika on jäänyt taakse. Tosiasiassa mielikuvitustaan käyttävä ihminen törmää usein muuriin.

Keksijää ovat luovuusmantrojen lisäksi vastassa jähmeät hierarkiat, organisaatioiden kurinalaisuus ja pyrkimys tehdä elämästä mahdollisimman ennakoitavaa. Etten sanoisi tylsää.

Vai miksi ruotsalaisten Ikea tunnetaan kaikkialla maailmassa, mutta Askoa ei haluta tuntea edes Suomessa?

Mistä kumpuavat epäluulo, konservatiivinen järjestyksentarve ja kulttuurivihamielisyys? Miksi erilaisuutta on aina vain vaikeaa suvaita, ja hullut ideat on heti pakko leimata haihatteluksi?

Turvallisuudentunneko järkkyy?

Jos keksijä läpäisee lannistavan asennemuurin, vastaan tulee korporaatioiden Suomi, jossa reviirit on jaettu etukäteen. Niitä puolustetaan viimeiseen hengenvetoon asti.

Ja se hengenveto on yleensä keksijän viimeinen.

Viitisen vuotta sitten taloussivuilla ruvettiin Al Goren ympäristökampanjoinnin siivittämänä kirjoittamaan ilmastonmuutoksen tarjoamista bisnesmahdollisuuksista.

Oli kreivin aika panostaa ympäristöteknologian kehittämiseen. Miljardibisnekset olivat käden ulottuvilla sille, joka onnistuisi kehittämään uusiutuvan energian käyttöä.

Yksittäiset suomalaisfirmat tarttuivatkin toimeen, tosin vasemmalla kädellä.

Mitä teki valtiovalta?

Ministerit hokivat päivät pääksytysten innovatiivisuutta ja sitä, että Suomi on edelläkävijä ympäristönsuojelussa.

Heti kättelyssä tuulivoima leimattiin haihatteluksi – sillä seurauksella, että nyt alan osaajia ei löydy. Muitakaan visionaarisia, arkisesti sanottuna uusia energiantuotantotapoja ei otettu kuuleviin korviin, vaikka energiatehokkuuteen hiukan satsattiin.

Hyvä bisnes jätettiin muille. Kreivin aika meni.

Ei suomalaispoliitikkoja voi syyttää toimettomuudesta. Ministerit ryhtyivät tosissaan innovoimaan. He innovoivat uuden ydinvoimalan ja tarjosivat työtä unohdetuille 1970-luvun ydinvoimainsinööreille.

Kunnallispoliitikkojen merkittävin innovaatio taas oli lisätä kivihiilen käyttöä energianlähteenä.

Kyllähän pyöräkin pitää keksiä uudestaan. Se on sentään ihmiskunnan merkittävin keksintö.

Kirjoittaja on helsinkiläinen kirjailija. Jokin aika sitten hän kaivoi kirjahyllystään pölyttyneen klassikon, Michel de Montaignen esseet, joissa kirjailija pohtii elämän peruskysymyksiä. Kirja on kirjoitettu lähes 500 vuotta sitten. Jyrki Kiiskinen halusi päivittää teosta. Siksi hän kirjoittaa tällä palstalla kolumniesseitä samoista otsikoista kuin Montaigne.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi