Myyjiä vai tavaroita?

Ulkomailta tulleet prostituoidut eivät ole täällä ansaitsemassa helppoa rahaa, vaan rikollisjärjestöjen seksiorjina, toimittaja Victor Malarek sanoo. Suomalainen tutkija Martti Lehti on eri mieltä.

 Työpöydällä lojuu tiivistelmä Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen julkaisusta Naiskauppa, laiton siirtolaisuus ja Suomi, jonka sisäsivulta löytyy hätkähdyttävä väliotsikko: "Pakkoprostituutiota ei ilmeisesti juuri ole".

Hetkinen, miten niin ei ole?

Juuri äskenhän Helsingissä kävi kanadalainen toimittaja Victor Malarek, joka kertoi suomalaisille ihan päinvastaisen viestin: "Uskotteko todella, että nainen haluaa kymmenen tai kahdenkymmenen suomalaismiehen raiskaamaksi joka yö?"

Malarek oli Helsingissä kuin palavasieluisella lähetysmatkalla, vaikka oikeastaan hän tuli tänne julkistamaan juuri suomennettua kirjaansa Natashat, seksibisneksen uhrit. Siinä hän kuvailee, kuinka neljännesmiljoona itäeurooppalaista ja entisen Neuvostoliiton alueen naista ja tyttöä kuljetetaan vuosittain seksiorjiksi ympäri maailmaa - myös Suomeen.

Malarek kertoi tuntevansa suomalaisen raportin sisällön, ja hänen mielestään suomalaistutkijoiden käsitys on "naiivi".

"Jokainen naiskaupan uhri tulee Suomeen käytännössä ase ohimolla, tiukasti virolaisen tai venäläisen rikollisjärjestön valvonnassa. Naiset ovat köyhiä ja epätoivoisia. En voi hyväksyä väitettä, että he työskentelisivät seksimarkkinoilla omasta halustaan."

Malarek tutki kansainvälistä seksibisnestä kaksi vuotta, ja työ vei hänet Ukrainaan, Bosniaan, Saksaan, Italiaan, Kreikkaan, Israeliin, Yhdysvaltoihin ja Britanniaan. Hän tapasi raiskattuja ja henkisesti murskattuja nuoria naisia, jotka oli kaapattu tai huijattu seksiorjiksi.

Moni naisista oli kuvitellut päätyvänsä tarjoilijaksi, lastenhoitajaksi tai malliksi. He päätyivätkin kadulle ja bordelleihin, joissa heidän työnsä oli miellyttää ketä tahansa asiakasta millä keinolla hyvänsä.

Muuten heidät hakattaisiin henkihieveriin tai jätettäisiin virumaan maakellareihin ilman ruokaa. Tai paikallinen mafia tappaisi heidän kotiväkensä.

Malarek syventyi naiskauppaa koskeviin raportteihin, joita oli "neljä puolentoista metrin pinoa, kaikki saman makuisia". Suomesta hän luki läjän kansainvälisten järjestöjen ja keskusrikospoliisin raportteja. Täällä hän ei käynyt.

Malarek väittää silti, että Suomeen saapuvia "prostituoituja" kohdellaan yhtä julmasti kuin naiskaupan uhreja muuallakin. "Naisten passit takavarikoidaan. Heidät lukitaan huoneisiinsa ja heidän jokaista liikettään seurataan. Heille ilmoitetaan, että heidän on ansaittava työllään joka päivä tietty summa tai heille tapahtuu hirveitä. Onko tämä siis vapaaehtoista itsensä myymistä?"

Välinpitämättömiä ovat Suomen viranomaisetkin, siitä Malarek on varma. "He tietävät, missä tyttöjä pidetään ja missä he työskentelevät. Jos eivät, he ovat hyvin tyhmiä. Mikä heitä vaivaa? Miksi ihmeessä he eivät mene ja hae tyttöjä pois?"

Tyystin toista mieltä kuin Malarek on tutkija Martti Lehti, toinen Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen julkaisun kirjoittajista. Julkaisu perustuu lähinnä prostituoitujen Pro-tukipisteen ja keskusrikospoliisin tietoihin.

Kenttätyötä Lehtikään ei ole tehnyt. Silti hänelläkin on näkemys Suomeen saapuvien naisten "vapaaehtoisuudesta".

"Tuskin he työstään nauttivat, mutta pakosta he eivät sitä tee. Eivät he ole orjia, eikä heitä ole huijattu alalle."

Lehti selittää, ettei kukaan oikeastaan tiedä Suomessa työskentelevistä prostituoiduista tarpeeksi. Ideologisia koulukuntiakin on kaksi. Jotkut uskovat, että prostituutio on naisille elinkeino, jota he harjoittavat myös vapaaehtoisesti. Toiset, kuten Malarek, ovat varmoja siitä, ettei vapaaehtoista prostituutiota ole olemassa.

Malarek väittää kärjekkäästi, että prostituutio on vain peitenimi naisten toistuville raiskauksille. Prostituoitu taas tarkoittaa hänen mukaansa yleisessä kielenkäytössä naista, joka ei ole edes pelastamisen arvoinen.

Lehden mielestä Malarek edustaa "yhdenlaista feminististä käsitystä". Malarek on kieltämättä yksi niistä harvoista miehistä, jotka ovat nousseet näkyviksi seksibisneksen ja siihen liittyvän rasismin vastustajiksi maailmassa.

Rasismilla Malarek tarkoittaa asennetta "parempi käyttää seksuaalisesti hyväksi muun maan tyttöjä kuin meidän omia tyttöjämme".

Malarek kertoo teoksessaan, että suomalaiset ovat myös ahkeria seksimatkailijoita. Eräs suosittu kohde on Viipuri, jonka seksituristeista peräti 98 prosenttia on suomalaisia.

Viipurin seutu onkin saanut surkean maineen Suomen "uutena Thaimaana" ja pedofiilien temmellyskenttänä. Seksiä himoava mies pystyy ostamaan käyttöönsä kolmetoistavuotiaan tytön 25 eurolla, ja nuorempiakin löytyy.

"Eräs Venäjän poliisin ratsiassa kiinni jäänyt tyttö tunnusti, että hänen äitinsä oli myynyt hänet jo yhdentoista vuoden ikäisenä", Malarek kirjoittaa.

Pedofiilien ja yleensäkin seksibisneksen tehokkaimmaksi kanavaksi on muodostunut internet. "Ilmoituksessa voi lukea, että yksinhuoltajaäiti, jolla on 10-vuotias tytär, haluaa tutustua suomalaismiehiin. Se on selvä merkki pedofiileille."

Malarekia oikein inhottaa helsinkiläisen kahvilan pöydässä.

"Lapsia ei saisi raiskata, eikä heitä saisi kutsua lapsiprostituoiduksi. Lapsi on aina uhri. Yksikään lapsi ei päätä omasta tahdostaan, palveleeko hän keski-ikäisiä miehiä yöstä toiseen."

Viipurin viranomaiset kiistävät yhä tiukasti lapsiuhrien todellisuuden, tietää Malarek. Siitä hyvästä he käärivät rahaa taskuunsa, ja lasten raiskaaminen jatkuu.

Malarek heittää toisenkin haasteen Suomen viranomaisille. Esimerkiksi valvonta raja-asemilla on Malarekin mukaan jopa yksinkertaista:

Rajoilla poliisien pitäisi vetää "epäilyttävät" ulkomaalaiset naiset rauhalliseen paikkaan, jossa ammattiauttaja, mielellään nainen, juttelisi heidän kanssaan.

Naisille pitäisi tehdä selväksi, että he ovat ulkomaalaisia eivätkä voi myydä itseään Suomessa, ja "varmat tapaukset" pitäisi käännyttää takaisin kotimaahansa.

Näin myös rikollisjärjestöt saisivat viestin siitä, että naiskauppaan puututaan.

Monet prostituoidut pelkäävät palata kotimaahansa, ja joidenkin henkeä on jopa uhattu. Siksi heille voisi tarjota saattajan kotiin tai jopa mahdollisuutta oleskella Suomessa jonkin aikaa. Naiset tarvitsisivat myös todistajan suojan, jotta he voisivat nousta parittajiaan vastaan.

"Ongelmiakin on. Naiset eivät usein puhu viranomaisille tai poliiseille, joita he pitävät läpeensä korruptoituneina. Suomalaiset taas eivät saisi ajatella, että tuossa niitä tyttöjä saapuu ansaitsemaan helppoa rahaa", Malarek sanoi.

Todennäköistä Malarekista on sekin, että Suomen kautta kulkee Eurooppaan tuhansia, ehkä kymmeniätuhansia naiskaupan uhreja vuodessa. "Miksi ei kulkisi? Suomihan on yksi pääporteista Euroopan unioniin."

Lehti ei kiellä läpikulkua, mutta Malarekin ehdotuksia hän pitää mahdottomina. "Rajoille ja konsulaattiin tarvittaisiin toki uusia poliiseja, mutta sellaisia rahoja ei yksinkertaisesti ole."

Lähteet: Victor Malarek: Natashat, seksibisneksen uhrit. Otava 2005 (ilmestyi englanniksi 2003). Tiivistelmä Martti Lehden ja Kauko Aromaan tutkimusraportista Naiskauppa, laiton siirtolaisuus ja Suomi. Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen julkaisu 186. Helsinki 2002.

Lisää aiheesta:

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi