Ruoka tekee sairaaksi

Syömishäiriöinen ei anna itselleen armoa, vaan pyrkii täydellisyyteen

 Anoreksia, syömishäiriöistä tunnetuin, on ovela sairaus.

Sairastunut piilottelee ruokaa pöydän alle tai hihansuihin ja työntää sormet kurkkuun niukan aterian jälkeen. Jos se ei riitä, onton olon saa nesteenpoisto- ja ulostuslääkkeistä.

Nälkiintyminen kätkeytyy löysiin villapaitoihin. Peili valehtelee luisevaksi käyneelle katsojalleen: "Hyi, kuinka olet läski!"

Kuukautiset loppuvat, ja muutkin naiseuden merkit hiipuvat vartalosta.

Olo on kaikkivoipa vielä silloinkin, kun kutistuneilla lihaksilla ei jaksa enää bussipysäkille.

Kun 170-senttinen nuori nainen laihtuu alle viisikymmenkiloiseksi ja lisää rajusti ilotonta liikuntaa, on hälytyskellojen syytä soida, sanoo apulaisylilääkäri Nina Lindberg Husin syömishäiriöyksiköstä.

Lapinlahden sairaalan syömishäiriöyksikköön kuuluvat avohoidon poliklinikka, ympärivuorokautinen osasto sekä päiväosasto. Huonokuntoisimmat hoidetaan sisätautiosastoilla muissa sairaaloissa – jopa pakolla.

Päiväosastolle tullaan osastolta tai poliklinikalta.

"Täällä on fiksuja ja herkkiä nuoria naisia. Nuorten maailma on vaativa ja ristiriitainen; täällä voin kulkea heidän matkaansa tukien", päiväosaston sairaanhoitaja Sirpa Sivonen sanoo.

Päiväosastolla on neljä nuorta naista. He ymmärtävät toisiaan, vaikka kullakin on erilainen syömishäiriö. He tietävät, miltä tuntuu, kun ruoka hallitsee ajatuksia.

Sanat ovat tuttuja: aliravittu, oksentaminen, nälkiintyminen, ahminta, häpeä. He tietävät, että ongelma ei ratkea käskyllä ottaa itseä niskasta kiinni: "Mitä muuta minä olen tässä yrittänyt monta vuotta?"

"Tuli sääliviä ja syyttäviä katseita ihan vierailta ihmisiltä. Lapset kysyvät suoraan, että miksi tuo on niin laiha, mutta pahimpia ovat keski-ikäiset naiset: he haluavat näyttää tietävänsä syyt laihuuteen ja ottavat voi tyttöparkaa -ilmeen."

Päiväosastolla syömishäiriöistä kärsivät nuoret naiset saavat paitsi ymmärrystä sairauteensa myös käytännön tukea.

"Haluan tietää, miksi heräsin yhtenä aamuna 35-kiloisena?"

Lähdemme kauppaan ostamaan ruokaa. Listalla on riisiä, sitruunamehua, raejuustoa, vaniljakastiketta – aineksia tavalliseen ateriaan.

Naiset lukevat tuoteselosteet tarkoin: he ovat perillä pienistä teksteistä, joita moni muu ei jaksa tavata.

Kassalle ei pääse ohittamatta lehtihyllyjä, joissa laihat naiset pähkäilevät bikinipulmiaan.

"Mainokset pistävät vihaksi. Ne loukkaavat ihmisarvoa; niitä ei pääse pakoon, vaikka niitä ei tahdo nähdä. Ne saavat minut tuntemaan itseni epäonnistuneeksi."

Valmistetaan lohirisottoa ja jälkiruuaksi on omena-kaurapaistosta.

Rasva ja sokeri ovat ravitsemusterapeutti Riikka Viljasen haasteita: niitä opitaan käyttämään niin, että syntyy makunautinto ja varmuus siitä, että se ei johdakaan pikaiseen katastrofiin.

Ruoka saattaa pyöriä anorektikon ajatuksissa pakko-oireen lailla: hän voi kerätä reseptejä, loihtia aterioita ja leipoa kakkuja – ja katsella kuivin suin, kun muut herkuttelevat.

Täällä se ei onnistu. Keittiöstä kuuluu iloinen rupattelu. "On ihanaa, että minulla on taas ihan tavallinen nälkä."

Ruoka tehdään ja syödään yhdessä kauniisti katetun pöydän ääressä. Päiväosastolla ateriointi sujuu jo tuskattomammin kuin osastolla, jossa kilpailu parhaan anorektikon roolista käy vielä kiivaana.

Moni syömishäiriöinen on koulusuorittaja, itselleen armoa antamaton täydellisyyteen pyrkijä. Hän on usein se, jonka uskotaan olevan vahva.

"Kun kirjoitin ylioppilaaksi, asuin yksin isoäidin tyhjässä kämpässä: oli helppoa olla syömättä. Vaikka olin viikot melkein syömättä, kirjoitin e:n paperit. Oli mahtava voiman tunne: mä pystyn mihin vain."

"Söin vain tomaattimurskaa ja kaalia; tiistaista lähtien aloin odottaa viikonloppua, että saan syödä. Silloin söin kauheasti, kattilallinen muussia meni helposti. Syömisen hetki oli täydellinen, vaikka vatsaa olisi pitänyt kantaa kottikärryillä. Sitten mietin, että kannattikohan se sittenkään, aloitin viikon syömättä – ja aloin odottaa, että saan taas syödä."

"Minulle tuli 15–16-vuotiaana liikuntariippuvuus; halusin fitnesstyypiksi. Se meni yli. Minulla oli myös oma ruokavalioni, luonnonmukainen ravinto. Aloin laihtua, vatsa lakkasi toimimasta. Yritin itselleni hyvää, mutta aiheutin pahaa. Tuli häpeä omasta kehosta."

Syömishäiriöissä on usein myös sosiaalista periytyvyyttä: syöminen ei ole ollut suvun naisille neutraali asia, ja laihdutuskuureista on puhuttu päivittäin.

"Isä sanoi minulle, että sä olet ihan miehen näköinen. Isä haukkui, äiti ei reagoinut."

"Isä laittoi jätskiannoksen eteen ja käski syödä. En voinut; ripuli oli jo niin kova."

"Kärsin bulimiasta kymmenen vuotta ennen kuin osasin hakea apua. Aamupäivällä halusin olla hyvä ihminen, joka ei syö. Sitten vain odotin, että pääsen kotiin: ahmin ja oksensin. Takahampaat kärsivät, ja hammaslääkärille kerroin, että narskuttelen yöllä hampaitani."

"Työpaikallani on kauhea laihduttamiskilpailu: työkaverit tuputtavat minulle ruokaa ja huomauttelevat, jos syön omia eväitä. He haluavat, että pysyn pyöreänä, jotta he voittavat."

"Haluan tietää, mitä ihminen normaalisti syö. Olen täällä, että en enää vihaisi itseäni ja ruokaa."

Lisää aiheesta:

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi