Taide auttaa surutyössä yli ajan ja etäisyyksien

Lukijat kertovat, kuinka kulttuuri nosti syvyydestä
Bachin sävelet antavat monien surulle ilmaisun

 "Vaimo sairastui skitsofreniaan. Seurannut masennus oli lyhyt mutta syvä. Hän teki itsemurhan", 25 vuotta naimisissa ollut taiteilija kirjoittaa.

Hän on yksi lukijoista, jotka vastasivat kolumniin 2.helmikuuta ja kertoivat taiteen avusta surutyössä.

Hän jäi yksin kahden lapsen kanssa. "Liitto oli onnellisin minkä tiedän, isku oli hirveä."

Surutyö eteni Kuhmon kamarimusiikin avulla.

"Itkin siellä paitani märäksi seuraavat kymmenen vuotta. Joka päivä 2-3 konserttia."

Tunnelma voi yhä tulvia yli tietyn sävelen tai sanan myötä.

"Mutta musiikki on kantanut, antanut voimaa jatkaa."

Useille lukijoille taide antaa muodon tunteelle, jota he kantavat sisimmässään. Lohtu syntyy siitä, että joku on tuntenut samoin, yli ajan ja etäisyyksien.

Kymmenistä vastaajista monet mainitsivat pääsiäisenäkin ajankohtaisen Johann Sebastian Bachin (1685-1750).

"Parikymmentä vuotta kestäneen avioliiton lopun tuskissa kuuntelin Notre Damessa äänitettyä Bachin De profundista - syvyydestä minä huudan", nimimerkki MK kertoo.

"Siinä järkyttää se, että Bach on monta sataa vuotta sitten tuntenut samaa kuin minä tuskineni ja sävellys pohjautuu tekstiin, joka on tehty monta tuhatta vuotta aiemmin. Tekstin tekijällä on ollut samat tunteet. Merkillistä."

Samoin tuntee nimimerkki MM W. A. Mozartin pianokonserton nro 23 sävelissä.

"Adagio-osa tuntuu täysin yhteneväiseltä suruni tunnun kanssa ja sen kuunteleminen tuo aina rauhaa ja selkeyttä tunteisiin, vaikka ne olisivat kuinka kaoottisia." Rauni Mattas oli menettänyt miehensä, kun hän näki läheisiään menettäneen Kaija Mäenpään näyttelyn.

"Hän maalasi surunsa näihin tauluihin - - Kun lähdin siitä näyttelystä, olin vapaa kaikesta. Olin puhdistunut."

Lohdun voi tuoda myös taiteen ja luonnon ikuisuus.

"Tähtitaivas auttaa suhteuttamaan omat ongelmansa. Maailmankaikkeutta ei liene luotu siksi, että minulla olisi paha olo", lukija kirjoittaa.

Ikuisuusperspektiiviä tuovat myös Psalmit ja tanka-runot.

"Olemme syvimmältämme samanlaisia. Tuhansia vuosia sitten, nykyisin, paimentolaiset, kaupunkien asukkaat. Samat tuskat, surut ja ilot."

On myös pakoa todellisuudesta. Mika Waltarin Sinuhe egyptiläinen vei lukijan hetkeksi muualle lapsen kuoltua.

Pieni kolumni herätti lukijoissa muistoja jopa puolen vuosisadan takaa. Harriet Nurmi, 85, muisti miehensä kuoleman. Kuinka hän oli käynyt tunnistamassa ruumiin onnettomuuden jälkeen. Kuinka hän oli peitellyt lapset nukkumaan. Kuinka kaikki tuntui olevan lopussa.

"Radiosta soi ( Georg Friedrich) Händelin Largo. Musiikki avasi minussa tukossa oleva kanavat, olin kuin taivaan portilla, irti kaikesta maallisesta", hän kirjoittaa.

"En itkenyt, mutta valtava jännitys laukesi Largoa kuunnellessa. Kun menin nukkumaan, vaivuin syvään uneen ensimmäistä kertaa suru-uutisen jälkeen. Seuraavana aamuna kaikki tuntui helpommalta. Mieheni elämä jatkui lapsissamme. Heidän eteen oli jaksettava ponnistaa."

Nyt lapset ovat aikuisia ja lastenlapset aikuistumassa.

" Largo nosti minut kuilusta kuivalle maalle. Auttoiko taide suruun? Minua auttoi."

En arvannut, miten läheltä kertomukset voivat tulla.

Työkaveri naapuritoimituksesta lähestyi sähköpostilla. Toimittaja Katri Kallionpää kertoi kurkkusyöpädiagnoosista, jossa paranemisen mahdollisuudet olivat tilastojen perusteella alle 50 prosenttia.

Miten voisi säilöä äidinrakkautta, kolmen lapsen äiti mietti. Hän vei lapset soittotunneille. Osakesalkkuja arvokkaampaa olisi antaa lapsille "keino ilmaista tunteitaan ja jakaa niitä muiden kanssa".

Syöpähoitojen aikaan tarvittiin jo vatsaletkua, mutta soittotunnit jatkuivat.

"Pelkoani lievensi ajatus, että kuoleminen ehkä muistuttaa nukahtamista. Lohduttauduin myös ajatuksella, että kuolema on tila, jossa olen jo ollut ennen syntymääni. Jotakin samankaltaista ajatteli ehkä Johann Sebastian Bach säveltäessään Johannes-passion loppukuoron: Ruht wohl - Nuku hyvin. Päätöskoraali muistuttaa pienen vauvan kehtolaulua: "Herra, anna pikku enkeleidesi kantaa sieluni..."

Sitten kuopus sai ryhtyä soittamaan selloa.

"Siinä oli jo uhmaa. Tiesin kyllä, että sellonsoitto tietää vanhemmille monivuotista kuljettajan pestiä. Ajattelin, että en jouda tästä kuolemaan, kun pitää roudata selloa."

Tämä jatkuu neljättä vuotta.

"Mutta minulla on paha tapa herkistyä itkuun aina kun kuulen heidän soittavan esiintymisissä", hän kirjoittaa.

"Minä olen täysin terve."

Onni on lukea onnellisista lopuista. Ja välittää lukijan kiitos taiteilijalle.

Uupumuksesta kärsinyt Satu Toukkari näki Pekka Vuoren taulun gallerian ikkunalla.

"Vain risuista tehty tuoli niityllä, voimakas vihreä väri ja toisaalla lämmin keltainen valo. Näin vain sen, vaikka seinät olivat täynnä tauluja."

Toukkari osti taulun ja katsoi sitä kotisohvalla viikkokausia.

"Koin kuin istuvani tuolle kevyelle tuolille. Tuolin takaa tuleva lämmin keltainen valo tuntui kuin lämmittävän selkääni. Taulussa tuolista kasvoi muutama uusi oksa. Nuo oksat toivat minulle toivoa."

Toukkari halusi kiittää taiteilijaa, mutta osoite oli väärä. Nyt terveiset välittyivät.

"Lämmittää tämä. Ei voi mitään", taiteilija sanoi. Oli selvää, että Vuorelta tilattiin myös tämän sivun pääkuvitus.

Surutyö voi olla mitä tahansa työtä, myös taiteen tekoa. Kuvataidekursseja, runoilua ja kuorossa laulamista, kun "vaikeaan partituuriin keskittyminen auttoi unohtamaan hetkeksi surulliset ajatukset". Pirkko Suppanen joutui rintasyövän jälkeen leikkauskierteeseen. Hän piirsi kokemuksensa Katja Tukiaisen vetämällä sarjakuvakurssilla. Palaute auttoi. "Tunsin tulleeni ymmärretyksi ja surussani joku vaihe jäi taakse."

Lohtu voi ilmestyä elämään yllättävissä paikoissa. Rakel Hyvärisen sodassa invalidisoitunut mies kuoli vuonna 2000. Seuraavana päivänä Hyvärinen keräili nokkosia Mankkaan kaatopaikan lähellä ja kuuli huilun äänen.

Nuori poika harjoitteli kaatopaikan kupeessa, ja lähes 80-vuotias Hyvärinen istuutui romun keskelle kuuntelemaan.

"Voisitko soittaa minulle jotain? Mies kuoli eilen."

Poika soitti Isänmaan rukouksen ja Suvivirren. Hyvärinen koki pitkästä aikaa "siunaavan levollisuuden" tunteen.

"Todellinen muistokonsertti. Tutulla kaatopaikalla. Mikä hätä tässä. Tuollainen poika, tuollaista nuorisoa vielä meillä."

Entä jos lohtua ei koe? Kyllikki Pitkäsen pojan kuoltua suru oli "totaalista", mutta "elämää oli elettävä. Päivät oli saatava iltaan".

Puoli vuotta myöhemmin trio harjoitteli joululauluja hänen kotonaan, ja Valkean joulun täyttäessä huoneen hän huomasi tuntevansa iloa.

"Minun oli sanottava se heti soittajille", hän kirjoittaa.

"Se tuntui uskomattomalle. Olin luullut, etten enää koskaan olisi iloinen."

Lisää aiheesta:

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi