Työvoimapolitiikan painopistettä siirrettävä osaamiseen

Tulevaisuuden työvoimapolitiikassa on tehtävä raskaita valintoja. Hallitus- ja työllisyysohjelmissa on sitouduttu rakenteellisen työttömyyden purkamiseen ja siihen, että työvoiman saatavuus turvataan.

Molempien tavoitteiden samanaikainen edistäminen vaikuttaa ympyrän neliöimiseltä. Eniten edistystä hankaloittaa työmarkkinoiden pitkään jatkunut polarisoituminen, mikä ilmenee työttömyyden rakenteessa ja alueellisten työllisyyserojen jämähtämisenä.

Työttömille on yhä vaikeampi löytää yhteistä nimittäjää, koska työttömät ovat jakaantuneet useaan alaryhmään. Yhtäällä on joukko nopeasti uudelleen työllistyviä tai koulutukseen hakeutuvia, toisaalla joukko työmarkkinoilta pysyvästi "ulos lyötyjä", jotka ovat ajautuneet krooniseen julkiseen tukiriippuvuuteen.

Työhallinto on vastannut haasteeseen muun muassa eriyttämällä työnvälitystä työnhakukeskuksiin sekä perustamalla valtion ja kuntien yhteisiä työvoiman palvelukeskuksia. Molemmissa on oma asiakasprofiili, mutta ääneenlausumaton ajatus on, että työnhakukeskukset vastaavat työttömien "kermasta" ja palvelukeskukset moniongelmaisista asiakkaista.

Työvoimapolitiikan painopistettä olisi siirrettävä osaamiseen. Nopeasti työllistyvien kohdalla näin on tehty: osaamista on lisätty täydennys-, muunto- tai uudelleenkoulutuksella, osa- tai ammattitutkinnoilla ja yrittäjyydellä.

Pudokkaiden kohdalla perinteiset työvoimapoliittiset toimenpiteet ovat riittämättömiä. Yhä pienempi osa noin 70000-110000 ihmisestä on enää autettavissa pelkästään työhallinnon keinoin. Talkoisiin tarvitaan työvoima-, koulutus-, sosiaali- ja veropolitiikan vahvaa yhteistyötä sekä poliittista tahtoa valtiolta, kunnilta ja työmarkkinajärjestöiltä.

Ennakoivalta työvoimapolitiikalta vaaditaan muutosherkkyyttä ja kipeiden valintojen tekemistä. Niukkenevat resurssit on kohdennettava, joten edessä on kiusallisia kysymyksiä.

Pitääkö työvoimapolitiikan painopistettä siirtää työttömistä työssä oleviin ja työssä jaksamiseen? Miten lisätään oppimista yrityksissä tai tuetaan yrittämisen uusia muotoja? Miten tuetaan joustavia työn tekemisen muotoja, kuten työn ja koulutuksen vuorottelua? Pitääkö kasvavia osaamis- ja toimialoja tukea työvoimapoliittisin toimenpitein enemmän kuin aiemmin?

Vastauksia kysymyksiin voi etsiä muiden kokemuksista ja hyödyntämällä olemassa olevaa tietoa. Hyvien käytäntöjen varastoja ovat kokemukset muista eurooppalaisista maista ja tulokset EU-projekteista.

Suomi on imitoinut eurooppalaisia malleja 1960-luvulta alkaen. Katseet ovat vuorollaan siirtyneet Ruotsiin, Uuteen-Seelantiin, Hollantiin, Tanskaan, Englantiin ja taas uudelleen Ruotsiin. Mallien toteutus on kuitenkin jäänyt puolitiehen, mihin suurin syy lienee se, että työvoimapolitiikkaa on tarkasteltu erillään muusta yhteiskunta- ja veropolitiikasta.

Talous-, sosiaali-, vero- ja koulutuspolitiikkaa ei ole haluttu nähdä toisiinsa suoraan vaikuttavana kokonaisuutena, vaan peittoa on ikään kuin leikattu ja parsittu samanaikaisesti kunkin politiikanlohkon tai hallinnonalan intressien mukaan.

Uudistukset ovat jääneet vaillinaisiksi tai koskeneet vain pientä kohderyhmää tai toimenpidettä kerrallaan. Näin on käynyt viime aikoina monissa hankkeissa: Lex Taipaleen kohdalla, kuntouttavassa työtoiminnassa, mutta myös sosiaalisten yritysten, yhdistelmätuen tai maahanmuuttajien kotouttamisen kohdalla.

Jotta Suomi menestyisi, toimiviksi osoittautuneita eurooppalaisia malleja tulisi soveltaa käytäntöön. Voisimme omaksua Tanskan työvoimapolitiikan joustavuutta ja aktiivisuudesta palkitsevaa rahoitusmallia, Hollannin kaltaista tilastojen siivoamista niihin kuulumattomista, Englannin työnantaja- ja yrityslähtöisyyttä ja Ruotsin hyvinvointivaltion säilyttämiseen liittyvää vakautta.

Hyödyntämättä ovat myös kokemukset EU-projekteista. Tuhansissa projekteissa on kokeiltu, toteutettu ja tuotteistettu työvoimapoliittisia palveluita ja malleja jo vuodesta 1995 lähtien. Raportteja, pilotteja, tutkimuksia ja hyviä käytäntöjä on dokumentoitu hyllymetreittäin. Valmiita ja testattuja tuotteita on runsaasti käyttöön otettaviksi.

Pallo on nyt siirtynyt keskushallinnolle, muun muassa työministeriölle. Kansantalouden näkökulmasta on täysin käsittämätöntä jättää hyödyntämättä projektien kokemukset ja tulokset. EU:n rahoitusresurssien vähentyessä siihen ei ole varaa.

Modernin osaamispolitiikan mallimaissa työmarkkinoilla on tehty raskaita ja tuskallisia uudistuksia. Niissä on uskallettu koskea pysyväisluonteisiin etuihin, muutettu verotusta, laskettu työnantajamaksuja, lisätty joustavuutta ja uudistettu politiikan eri osa-alueita. Samalla on luotu markkinat, jotka kykenevät vastaamaan tulevaisuuden muutospaineisiin.

Suomalaisen hyvinvointivaltion säilyttäminen vaatii vaikeita ratkaisuja. Kumpi on parempi, se, ettei tehdä välttämättömiä uudistuksia kuin pakkotilanteessa vai ennakoiva saavutettujen etujen leikkaaminen, jos se tulee yhteiseksi ja suomalaisen mallin hyväksi?

Kirjoittajat ovat Satakunnan TE-keskuksen EU-koordinaattoreita.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi