Uskomatonta jumalanpilkkaa

Tulin onneksi lusineeksi liki koko peruskoulun oppimäärän uskonnontunneilla ja lukeneeksi omin päin Raamatun.

Muuten minulla ei olisi sitä vähääkään puheoikeutta nykymuotoista uskonnonopetusta vastaan kuin nyt.

Lapsenakin jo tajusin, että minut on vain systeemi ovelasti huijannut kuuntelemaan vuodesta toiseen samoja pääsiäistarinoita. Vanhemmilleni oli nimittäin kerrottu, ettei vaadittua viiden elämänkatsomustietolaisen ryhmää saada kasaan.

Koulun alettua hoksasin kyllä, että onhan täällä meitä viittä enemmän, mutta kun kaikille sanotaan sama, ryhmä ei todellakaan pääse syntymään.

Ei se mitään, uskonnontunneista oli oma hupinsa lapselle, joka tunsi viehtymystä jumalanpilkkaan. Alle kymmenenvuotiaana osasin jo järkyttää opettajaa valehtelemalla, etten voinut etsiä läksyksi annettua jaetta kotipipliasta, koska isä poltti sen.

Opettajan ilme oli ihana sekoitus pöyristystä ja lapseen kohdistuvaa syvää sääliä. Viidennellä luokalla Jan Husin kohtalon inspiroimana tekemäni tulitikkuinstallaatio ”Keskiajan Jeesus polttoroviolla” pääsi jo opettajanhuoneeseen pohdittavaksi.

Nykyään minut olisi varmaan ilmoitettu koulumurhaajaksi tai lähetetty psykologille – jälkimmäinen oli sitten edessä ylä-asteella.

Siinä välissä tulin käyneeksi yhden vuoden et-opetuksessa. En oppinut mitään. Opettajalla oli tasan käsityönopettajan pätevyys ja muut oppilaat olivat eka- ja tokaluokkalaisia.

Kun opettaja oli liki koko tunnin lässyttänyt itsestäänselvyyksiä löytötavaroista kysyen minulta lopuksi: ”Jos sinä Rosa löytäisit kaksikymmenpennisen poliisiaseman vierestä, mitä tekisit?”, minä vastasin pragmaattisen luonteeni mukaisesti, että laittaisin taskuuni jos jaksaisin, muuten jättäisin siihen.

”Väärin”, määki määly opettaja ja toisti kysymyksen jollekin ekaluokkalaiselle, joka lupasi kiikuttaa kolikon poliisiasemalle.

Minä marssin oman opettajan luo ja pyysin päästä takaisin uskonnontunneille, jotta oppisin edes jotain. Hän oli tietysti hyvillään ja markkinoi vielä seuraavan vuoden olevan täynnä mielenkiintoisia naiskohtaloita, kuten Florence Nightingalen ekshaustofobia sekä maailmanuskontoja, kuten buddhalaisuus.

Lapsikin ymmärsi, että tämä nyt on näitä mainospuheita. Tulihan ne pääsiäistarinat sieltä kuitenkin joka vuosi.

Edelleenkin kuitenkin nykymuotoisen uskonnonopetuksen puolustajat sekoittavat samaan lauseeseen sen, miten tärkeää on tietää kristinuskosta, tuosta länsimaisen kulttuurin perustasta, ja että ei siellä kristinuskoa opeteta, vaan ihan kaikkea ja tosi kivasti.

Nykyajan lapsilla ei ole sen helpompaa, sillä linssiinviilaus ja kyykytys sen kuin jatkuvat. Yksikin pikkupoika suljettiin tunniksi yksin tekemään ylimääräisiä matematiikantehtäviä sillä aikaa, kun luokan kirkkokansa vietiin helluntailaisten järjestämään teatteriesitykseen.

Helppoa ei ole virkamiehelläkään, jonka täytyy järjestää pätevää oman uskonnon opetusta vaikka mille hurusakille, jos vain hoksaavat vaatia. Ties mitä käsityönopettajia tuolla nyt määkii toisuskoisille lapsille päättömyyksiä ihan valtion varoilla.

Järkevintä olisi jos jokainen uskontokunta hoitaisi oman uskonnon opetuksen itse.

Kirjoittaja on tamperelainen vapaa kirjoittaja ja vihreä feministi.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi