Voille kävi kehnosti

Ennen voi oli Suomelle kännyköiden kaltainen vientiylpeys. Enää sitä ei edes syö juuri kukaan.

 Pannaan voita leivän päälle. Mitä tämä lause tarkoittaa?

Näin kysyy äidinkielen opettaja lapsilta parinkymmenen vuoden kuluttua. Oppilaat vaikenevat, sillä kukaan ei ole koskaan syönyt voita.

Nuori, lommoposkinen opettaja selittää ja kertoo samalla, kuinka hänen vaarinsa aina jouluisin muistelee 1970-luvun voinhakumatkoja Ruotsiin. Luokka ihmettelee, miten isoisä ylipäänsä yhä elää.

Tämä kuvaus voi hyvin toteutua. Voin kulutus on kolmessa vuosikymmenessä kuihtunut aivan mitättömäksi, 2,7 kiloon vuodessa eli seitsemään grammaan päivässä. Enää neljä suomalaista sadasta sipaisee leivän päälle voita. Hekin kuuluvat varttuneisiin ikäluokkiin.

Jos kehitys jatkuu nykyistä vauhtia, viimeiset voinsyöjät siunataan kirkkomaahan 2030-luvulla.

Voin kulutuksen dramaattinen lasku peilaa Suomen nousua köyhyydestä yltäkylläisyyteen. Kun Suomi itsenäistyi, kansa näki nälkää. Synkimpinä hetkinä voista tapeltiin nyrkit verissä; varastoja ryösteltiin Helsingissä ja Turussa.

Nuorelle Suomelle meijerivoi oli tärkeä vientituote, josta oltiin ylpeitä samalla tavalla kuin Nokian matkapuhelimista nykyään.

Kun Suomesta viimein 1960-luvulla tuli teollisuusmaa, voista tulikin ongelma. Sitä tuotettiin ja monien terveystieteilijöiden mielestä myös syötiin liikaa.

Vaikka voin syönti on hiipunut, tuotannolliset ongelmat ovat säilyneet. Voita tuotetaan edelleen kolme kertaa yli Suomen tarpeen.

Liikatuotannon, 37 miljoonaa kiloa, Suomi myy ulkomaille. Tärkein vientimaa on Venäjä, jossa voita arvostetaan.

Tullin tietojen mukaan vientivoin kilohinta on 2,3 euroa, minkä lisäksi EU maksaa vientitukea euron kilolta. Helsinkiläisessä vähittäismyymälässä voikilo maksaa 5,3 euroa.

Vientituki loppuu kokonaan vuonna 2013. Meijerit paikkaavat katevajauksen alentamalla viljelijöille maksettavaa maidon tuottajahintaa. Viljelijöille menetykset korvataan parantamalla tilatukea.

Liikatuotanto-ongelmat johtuvat siitä, että suomalainen juo 140 litraa maitoa vuodessa. Raakamaito sisältää 4,3 prosenttia rasvaa, mutta kuluttajat on opetettu vaatimaan entistä rasvattomampia tuotteita. Rasvalle on tehtävä jotain, joten se on kätevintä muuttaa voiksi.

Suomen maito- ja rasvapolitiikan juuret ulottuvat 1860-luvun nälkävuosiin, joka tappoi 150000 suomalaista yli normaalin kuolleisuuden.

Katastrofi opetti suuriruhtinaskunnan johtajille, että maan ruokahuolto ei voi enää perustua leipään. Epävarman viljanviljelyn rinnalle oli saatava ilmaston vaihteluita paremmin kestävä "tuotantoväline". Se oli lehmä.

Voi on yksinkertainen tuote. Lehmä jalostaa rehun maidoksi, jonka viljelijä lypsää.

Maito kuljetetaan meijeriin, jossa siitä erotetaan kerma. Kermassa on rasvaa 40 prosenttia.

Kerma pumpataan kirnuun, jota nykyään kutsutaan voitykiksi. Jatkuvatoimisessa tykissä puolet kermasta erotetaan voiksi, joka vaivataan ja ohjataan pakkauskoneelle. Valmistus kermasta voipaketiksi kestää kaksitoista tuntia.

Prosessissa jää jäljelle kirnumaitoa, joka voidaan kuivata esimerkiksi maitojauheeksi.

Voi määritellään Euroopan unionin asetuskokoelmassa täsmällisesti. Se on valmistettava maitorasvasta, jota tuotteessa on oltava neljä viidesosaa. Loppu on vettä ja suolaa.

Voin kysyntä on vähentynyt muistakin kuin terveyssyistä. Jääkaapissa voi jähmettyy kovaksi kimpaleeksi, josta pystyy vaivatta lohkomaan paloja leivän päälle vain naskalilla.

Margariiniteollisuus oivalsi kuluttajien tarpeet meijereitä paremmin. Se pani pöytärasvan rasiaan, johon veitsi uppoaa ilman ähellystä ja pelkoa sormien tahriintumisesta.

Suurimmalla maidonjalostajalla Valiolla oli mahdollisuus vastata margariiniteollisuuden haasteeseen, mutta konserni hukkasi tilaisuutensa.

Maa- ja elintarviketalouden tutkimuskeskuksen (MTT) professori Hannu Korhonen kertoo, miten hänet nuorena maisterina määrättiin tutkimusryhmään kehittämään jääkaappivoita. Hän oli silloin Valion palveluksessa.

"Projektimme onnistui. Menetelmämme perustui tunnettuun teknologiaan, jonka mukaan maidon rasvapalloset kiteytyvät erilaisissa lämpötiloissa. Se oli todella innovatiivinen tuote", Korhonen kertoo.

Valion johto kuitenkin ilmoitti, että jääkaappivoin valmistaminen on liian kallista eikä sitä ruvettu tekemään.

"Jälkikäteen pohdittuna se oli suuri virhe. Parin vuoden kuluttua markkinoille ilmestyi jääkaappimargariini, joka ajoi voin edelle", Korhonen sanoo.

Meijeriteollisuus näyttää alistuneen kohtaloonsa.

Voimainokset ovat harvinaisia eikä tuotteen puolesta tehdä muutenkaan töitä. Monissa ravintoloissa saa voita leivän päälle vain erikseen pyytämällä. Ingmanin meijerin tehtaanmyymälässäkin voi on piilotettu pahvilaatikkoon alimmalle hyllylle.

Kulutuksen lasku ei ilmeisesti aiheuta meijereille taloudellisia vaikeuksia, sillä ne repivät katteensa vähärasvaisista maidoista. Tällöin voihin tarvittava rasva lankeaa teollisuudelle "ilmaiseksi".

Valion tuoteryhmäjohtajan Marja Pekkalan mielestä puheet voin kuolemasta ovat ennenaikaisia. Hän ei usko kulutuksen puoliintuvan seuraavan kymmenen vuoden aikana.

"Nyt on vallalla mielihyvä- ja herkuttelutrendi, joka suosii voita. Toinen trendi on luonnollisuus. Voi on kaikesta huolimatta kaikkein luonnollisin rasva", Pekkala sanoo.

Pekkalakaan ei usko, että voi valtaisi takaisin paikkaansa leivän päällä. "Mutta nuoremmissa ikäluokissa on kulinaristeja, jotka harrastavat ruuanlaittoa. He arvostavat hyvää makua ja käyttävät voita lisukkeena."

Voin kulutuksessa on kolme piikkiä. Jouluna leivotaan, pääsiäisenä tehdään pashaa ja kesällä uusien perunoiden päälle pannaan nokare voita.

"Mökillä suositaan voita, sillä auringossa muut levitteet sulavat hetkessä velliksi", Pekkala sanoo.

Voihin liittyy hupaisia piirteitä, joita kannattaa testata lähipiirissä. Harva tunnustaa ostaneensa voita, mutta maistuuko voi pahalta? "Sehän on hyvää", vastataan yhdestä suusta.

Lisää aiheesta:

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi