Yhteisvastuun tilalle yksilön vastuu?

Eduskunta hyväksyi äskettäin alkoholilakiin muutoksen, jolla uudistettiin alkoholin mainontaa, anniskelua ja vähittäismyyntiä koskevia säännöksiä. Eniten huomiota ovat saaneet alkoholipakkauksiin lisättävät varoitukset alkoholin haitoista. On kysytty, onko varoitusmerkinnöillä todellista vaikutusta alkoholinkulutukseen.

Keskustelu merkintöjen vaikutuksista on kuitenkin tietyssä mielessä hyödytöntä, sillä se vie huomion paljon laajemmasta ilmiöstä, johon varoitusmerkintöjen käyttöönottokin liittyy - nimittäin sosiaali- ja terveyspolitiikan muuttumisesta yksilön vastuuta korostavaan suuntaan.

Suomalaisessa sosiaali- ja terveyspoliittisessa keskustelussa on viime vuosina ryhdytty painottamaan yksilön vastuuta korostavaa linjaa julkisen vastuun ohella ja jopa sen sijasta.

Esimerkiksi sopii Stakesin viime vuonna julkaisema raportti "Oikeus ja kohtuus. Arvioita ja ehdotuksia yksityisestä ja julkisesta hyvinvointivastuusta". Sen yhtenä keskeisenä periaatteena oli nimenomaan sosiaalisen hyvinvointiin ja terveyteen liittyvän vastuun siirtäminen yhä selkeämmin julkisyhteisöltä yksilölle; raportissa puhutaan "vastuuttamisesta".

Tuore konkreettinen esimerkki on Stakesin tutkimusprofessorin Markku Pekurisen ehdotus asiakasmaksujen porrastamisesta terveydenhuollon asiakkaan painon mukaan: ylipainoiset maksaisivat normaalipainoisia enemmän.

Vastapainona yksilön vastuun korostamiselle sosiaali- ja terveyspoliittisessa keskustelussa on painotettu yksilön oikeuksia.

Terveydenhuoltoon on jo luotu niin sanottu hoitotakuu. Vastaavaa järjestelyä on ehdotettu myös sosiaalipalvelujen alalle. Sosiaalitakuun taustalla on ajatus, että kaikkein kipeimmin apua tarvitsevien tulisi saada sosiaalipalveluja kohtuullisen ajan kuluessa. Opetushallituksen pääjohtaja Kirsi Lindroos esitti hiljattain, että koko maahan luotaisiin myös oppitakuujärjestelmä.

Ongelmana tämäntyyppisessä takuu-ajattelussa on se, että usein kaikkein huono-osaisimmat eivät edes osaa vaatia heille taattuja oikeuksia. Velvollisuuksien ja oikeuksien välillä ei välttämättä ole tasapainoa. Tämä saattaa johtaa velvollisuuksien ylikorostumiseen ja jopa yksilön leimaamiseen.

Uusia toimenpiteitä luotaessa onkin samalla aina mietittävä, mitä seurauksia kyseisenlaisella politiikalla on.

Kielteinen seuraus on yleisen yhteiskunnallisen solidaarisuuden ja yhteisvastuun heikentyminen.

Uudistajat tosin väittävät, että yksilön vastuun korostaminen johtaa entistä aktiivisempaan "yhteisötason" vastuunottoon - kansalaisjärjestöt ja yritykset kyllä paikkaavat valtion jättämän aukon. Tätä voi kyllä epäillä, sillä julkisten palveluiden ulkoistaminen ja yksityistäminen näyttävät usein noudattavan yksinomaan taloudellisen voitonmaksimoinnin logiikkaa.

Toinen yhtä kielteinen seuraus on se, että haitalliseksi koetun ilmiön todelliset syyt jäävät vaille huomiota. Esimerkiksi alkoholin liikakäyttö näyttää yksilön vastuuta korostavan politiikan näkökulmasta yksilön omalta valinnalta: "Mitäs joit liikaa, kerroimme kyllä vaaroista." Sama pätee liikalihavuuteen: "Mitäs söit liikaa. Tiesit kyllä, että joudut maksamaan korkeamman hoitomaksun."

Kielteisten ilmiöiden syyt eivät kuitenkaan usein liity tietoisiin valintoihin. Yksilön valintojen sijasta kyse voi olla jostain muusta.

Alkoholismi ei välttämättä ole elämäntapavalinta vaan sairaus. Sama pätee lihavuuteen. Samalla tavoin työttömyys on usein pikemminkin rakenteellista kuin yksilön oma valinta.

En suinkaan väitä, että kaikki toimenpiteet yksilön vastuun lisäämiseksi olisivat epätarkoituksenmukaisia. Sosiaali-, terveys- ja työvoimapolitiikassa tulee vastedeskin pohtia, miten yksilöitä "vastuutetaan". Se ei kuitenkaan saa olla leimaavaa, eikä se saa tapahtua muiden toimenpiteiden kustannuksella.

Kirjoittaja on oikeustieteen tohtori, joka tutkii hallinnollisen sääntelyn historiaa Helsingin yliopiston tutkijakollegiumissa.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi