Laajan yhteisymmärryksen mukaan EU:n ja euroalueen nykyiset ongelmat johtuvat pääasiassa kahdesta tekijästä: sopimuksista ei pidetty kiinni, ja moni julkinen ja yksityinen lainanottaja sai liian pitkään liian halpaa velkarahoitusta.

Ensimmäinen ongelma johtui monimutkaisista ja mekanistisista rakenteista, joiden soveltamisesta oli käytännössä helppo lipsua. Tämä koskee ennen kaikkea EU:n vakaus- ja kasvusopimusta, jota silloinen komission puheenjohtaja Romano Prodi haukkui "tyhmäksi", kun sopimukseen sisältyvät sanktiot olisi pitänyt ottaa käyttöön Saksan ja Ranskan alijäämien takia.

Jälkimmäinen ongelma taas johtui rahoittajien arvioista – joita viranomaiset ovat aktiivisesti tukeneet –, että riskit olivat euron takia pysyvästi vähentyneet tai poistuneet. Nyt rahoittajat ovat ottaneet opikseen ja sijoittajat vaativat eräiltä velkaantuneilta mailta aiempaa selvästi korkeampia korkoja.

Sen sijaan EU-viranomaiset eivät ole nähtävästi oppineet mitään vaan rakentavat entistä mekanistisempia rakenteita ja pyrkivät puhumalla saamaan riskilisät alas.

EU:ssa on toteutettu ja suunnitteilla erilaisia toimia talouspolitiikan koordinaation tiukentamiseksi. Tämä on sinänsä tarpeen, eritoten kun maat ottavat entistä enemmän vastuuta toistensa ongelmista. Vastuuta ei parane ottaa, ellei voi vaikuttaa ongelmien syntymiseen. Niinpä on selvä edistysaskel, että maat joutuvat vastaisuudessa raportoimaan talouspoliittisista suunnitelmistaan entistä aiemmassa vaiheessa ja että EU-tasolla tarkastellaan myös muuta kuin budjetin tasapainoa.

Maiden kehitykselle ollaan asettamassa erilaisia raja-arvoja, joiden rikkominen johtaa huomautuksiin, korjausvaatimuksiin ja viime kädessä sanktioihin. Raja-arvot perustuvat usein ennusteisiin ja laskennallisiin suureisiin, kuten budjetin rakenteelliseen alijäämään, eikä niitä sovelleta "poikkeusoloissa".

Raja-arvoilla pyritään vähentämään järjestelmän jäykkyyttä ja ottamaan taloudelliset olot huomioon entistä paremmin. Niiden varjopuoli on kuitenkin se, että käytännössä totuuksia on yhtä paljon kuin analyytikkoja.

On helppo ennustaa, että EU:n talouspoliittinen keskustelu tulee keskittymään tilastoteknisiin kysymyksiin ja arvioita koskeviin erimielisyyksiin. Sakotusjärjestelmää tuskin sovelletaan muuten kuin poikkeusoloissa johonkin pieneen maahan. Näin tämänkin järjestelmän uskottavuus murenee.

Voi vain ounastella, mihin tällainen järjestelmä olisi johtanut syksyllä 2008 ja vuonna 2009. Jos nyt suunniteltavia sääntöjä olisi noudatettu, taantuma olisi syventynyt. Ellei niitä olisi sovellettu, uskottavuus olisi murentunut eikä tilanne poikkeaisi nykyisestä. Keskeisintä on kuitenkin se, että EU:n talouspoliittinen keskustelu olisi mitä todennäköisimmin tuona kriittisenä aikana keskittynyt teknisiin kysymyksiin eikä sisältöön.

Kriisiä hoitaessaan EU ei ole osoittanut kovin suurta oppimiskykyä. Haukuttuaan ensin rahoittajat siitä, että ne mahdollistivat rahoituksellaan nykyisten budjettivajeiden syntymisen, EU on kahden viime vuoden aikana pyrkinyt vakuuttamaan rahoittajia ja luottoluokituslaitoksia siitä, että riskit ovat nyt vähentyneet. Sanoman vahvistamiseksi on pyritty kokoamaan yhä suurempia yhteisiä rahoitusreservejä.

Aikoja sitten on kuitenkin käynyt selväksi, ettei mikään rahoitus riitä vakuuttamaan sijoittajia, ellei ongelmamaiden talouspolitiikka muutu. Viime vuosien aikana selväksi on tullut myös se, että korkojen nousu on ollut monin verroin tehokkaampi talouspolitiikan ohjaaja kuin Bryssel konsanaan.

Riskinä on nyt myös se, että uutta pysyvää vakausmekanismia (EVM) aletaan käyttää korkoreaktioiden vaimentamiseksi. Kun sijoittajat reagoivat huonoon talouspolitiikkaan vaatimalla entistä suurempia riskilisiä, EVM astuu kuvaan ja pyrkii lieventämään tai poistamaan korkoreaktiot. Silloin palaisimme lähtöruutuun: EU koordinoi talouspolitiikkaa järjestelmällä, joka ei toimi, ja poistaa markkinareaktiot, jotka toimisivat talouspolitiikan ohjenuorana.

Oppiva organisaatio kehittäisi toimintaansa kokemustensa pohjalta ja tiivistäisi talouspoliittista yhteistyötä nyt suunnitellulla tavalla. Se lisäisi yhteistyön julkisuutta ja läpinäkyvyyttä. Kunkin jäsenmaan talouspolitiikkaa tarkasteltaisiin yksitellen ja eriteltäisiin tekijät, joiden vuoksi sen katsotaan olevan kestävällä tai ei-kestävällä pohjalla.

Toki myös tämä analyysi olisi poliittisten lehmänkauppojen kohteena, mutta jos se olisi tarpeeksi läpinäkyvä, rahoittajat voisivat tehdä omat arvionsa nykyistä vankemmalta pohjalta. Hyvä ja avoin analyysi myös vähentäisi luottoluokituslaitosten valtaa.

Rahoittajat hoitaisivat "rankaisemisen" vaatimalla korkeampaa korkoa arvioimiensa riskien perusteella. EU:ssa pitää hyväksyä, että toisista poikkeavasta talouspolitiikasta maksetaan poikkeava hinta.

EVM:ää tulisi käyttää vain äärimmäisen vakavien kriisien hoitamiseen. Mekanismin tehtävä ei ole sosialisoida jäsenmaiden huonosta talouspolitiikasta aiheutuvia kustannuksia vaan tarjota väliaikaisrahoitusta talouspolitiikan uskottavuutta parantavan ohjelman tukemiseksi.

EVM:n rahoituksen ehtona tulisi aina olla IMF:n kanssa sovittu talouden tervehdyttämisohjelma. Lisäksi vaadittaisiin läpinäkyvää analyysiä siitä, minkä takia ohjelman uskotaan toimivan toivotulla tavalla. Ellei ohjelmaan uskota tai ellei sitä voida julkisesti perustella, rahoitusta ei pidä antaa.