Euroopan unionin valtionjohtajien kokous Brysselissä oli siinä mielessä perinteinen, että kun pöly laskeutui, kaikki julistautuivat voittajiksi.

Mutta voittiko euro? Ikävä kyllä tämäkään kokous ei ollut lopullinen pelastus.

Huippukokouksen asialista koostui euroalueen pelastamista koskevista asioista: pitkävaikutteisista ja rakenteellisista ratkaisuista sekä mahdollisuuksista saada nopeasti katko kehitykseen, joka luisuttaa yhä useampia maita talousavun varaan.

Kokouksen alla maat olivat kovin erimielisiä toimintatavoista ja aikatauluista. Leirejä oli monia ja niiden ryhmittymistapoja useita.

Euroopan keskuspankki halusi siirtää vastuuta kriisistä jäsenmaille, jotka pankin mukaan ovat syyllisiä ongelmiin ja ongelmien hitaaseen hoitamiseen. Euroalueen ulkopuoliset maat halusivat tuloksia, jotka eivät hajota unionia ja sysää oman valuuttansa säilyttäneitä maita marginaaliin.

Vahvin jako oli kuitenkin Etelä- ja Pohjois-Euroopan euromaiden välillä.

Etelässä velkakriisi on pahin – ja siksi siellä on myös kiire. Pohjoisessa ei taas haluta, että velkakriisin tuiverruksessa tehtäisiin ratkaisuja, jotka kasvattaisivat yhteisvastuuta veloista euroalueella ja tekisivät siitä tulonsiirtounionin. Siksi pohjoiset euromaat ovat toivoneet malttia ja painaneet jarrua.

Etelä-Euroopan maiden pehmitettävänä oli erityisesti Saksa. Kokouksessa Espanja ja Italia kiristivät surkuhupaisasti muita sillä, että ne eivät hyväksy talouskasvua kiihdyttämään tarkoitettua EU-pakettia, jos ne eivät saa tukipolitiikassa tahtoaan läpi. Eli kaksikko uhkasi ampua omiin jalkoihinsa, jos voittoa ei tule.

Kumpi leiri sitten voitti? Vastaus riippuu perspektiivistä. Pitkän ja väsyttävän yökokouksen päätöksistä näyttää olevan monta tulkintaa.

Kokous muistutti, että Euroopan pysyvä vakausmekanismi voi "joustavalla ja tehokkaalla tavalla" toimia euroalueen vakauttajana. Vakausrahasto voi ostaa valtioiden joukkovelkakirjalainoja liikkeellelaskijalta, eli kriisin uhkaamalta valtiolta. Etelässä oli halua laajentaa osto-oikeuksia myös jälkimarkkinoille, mutta pohjoinen pani vastaan. Etelässä viljellään tulkintoja, joiden mukaan jälkimarkkinaostot velkakirjojen nykyisiltä haltijoilta voivat tulla vielä mahdollisiksi.

Velkojen oston taloudellinen järki on siinä, että kun kriisirahasto ostaa liikkeellelaskijalta velkakirjoja, se vähentää korkojen heiluntaa ja antaa siten jonkinlaisen hinta-ankkurin markkinoille. Tosin tällainen ankkurointi voi olla todella kallista, jos kriisissä on suuri euromaa.

Etelä-Euroopassa tulkitaan myös, että tulevaisuudessa tukiehdot höllentyvät. Vakausrahaston kautta avustettavilta mailta vaaditaan avun vastikkeena talouspolitiikan tiukentamista mutta ei nykyiseen tapaan kovia säästöjä ja rakenteellisia uudistuksia.

Eurobondeja ei näillä näkymin tule pohjoisen vastustuksen vuoksi, mutta sovitut velkakirjaostot ovat sukua eurobondeille.

Etelässä pidettiin hyvänä saavutuksena sitä, että kun vakausmekanismi tukee kokouksen sopimalla tavalla suoraan pankkeja, valtioiden velkataakka ei kasva.

Pohjoisessa taas tulkitaan, että kun pankkien suora pääomittaminen tulee mahdolliseksi, tuen ohjaamiseen luotavat ei-valtiolliset järjestelyt ovat luotettavampia kuin tuen kierrätys Etelä-Euroopan valtioiden ulottuvilla.

Kokous sopi, että Espanjan pankkituki tulee nykyisestä väliaikaisesta kriisirahastosta. Kun tuki siirretään myöhemmin aloittavaan pysyvään rahastoon, rahasto ei tämän rahan osalta ole ensisijaisessa asemassa suhteessa yksityisiin sijoittajiin, mikäli lainojen takaisinmaksussa tulee ongelmia.

Suomen hallitus katsoi, että jos apu tulee pysyvästä rahastosta, ensisijaisuus on riittävä tae rahojen takaisin saannista. Koska näin ei käy, Suomi joutuu vääntämään, jotta Espanjan tuen vastikkeeksi saataisiin vakuuksia. Suomi ei jääne ainoaksi vakuuksien vaatijaksi.

Pisteitä menee pohjoiseen siitä, että pysyvä mekanismi voi aloittaa tukioperaationsa vasta kun eurooppalainen pankkivalvonta on toiminnassa. Sen toivotaan tapahtuvan pian, mutta EU-kiireiden todellisesta kiireellisyydestä ei aina ole takeita.

Kaiken kaikkiaan on murheellista, että huippukokous saavutuksineen oli eri leirien kamppailua, päätelmien jälkikäteistä vääntelemistä ja pisteiden haalimista. Tilanne kertoo siitä, että euroalueen kokonaisuuden vaalimisen asemesta kansalliset intressit jylläävät edelleen. Erilaiset talouspoliittiset kulttuurit elävät vielä vahvasti.

Voi olla, että euro voitti. Jos näin kävi, se oli ainakin osittain kokousväännön sivutuotetta.