Tänä syksynä pitäisi pelastaa Eurooppa, ja siinä riittää tekemistä. Maanosa on eurokriisin edetessä hajaantuneempi kuin kertaakaan sen jälkeen, kun kylmän sodan kahtiajako päättyi yli kaksi vuosikymmentä sitten.

Kyse ei ole ainoastaan yhteisvaluutta eurosta tai Euroopan unionin tulevasta olemuksesta vaan Euroopan ja sen valtioiden kehityksen suunnasta pitkäksi aikaa tästä eteenpäin. Hajanainen Eurooppa olisi ruipelo maailman valtakeskusten joukossa.

Tällä hetkellä Eurooppa vaikuttaa rauhalliselta, mutta se on harhaa. Myllerrys jatkuu todennäköisesti heti Keski- ja Etelä-Euroopan lomakauden päätyttyä elokuun lopussa.

Kaikkien poliittisten ja taloudellisten johtajien pitäisi siis olla valmiina säntäämään pumppuihin pelastamaan Eurooppaa, mutta käykö niin? Se on mahdollista ja toivottavaa muttei varmaa.

Tulevaisuuden arvailussa ei ole paljoa hyötyä edes asiantuntijoista, joiden ennusteet tapahtumista ja niiden seurauksista vaihtelevat laidasta laitaan. Tulevaan voi kuitenkin varautua tarkastelemalla hieman sitä, missä nyt ollaan.

Ensinnäkin nyt ollaan Suomessa, joten tilannetta on luonnollista katsoa Suomen näkökulmasta.

Suomi ei ole ratkaisevasti muita paremmin suojassa seurauksilta, jos Eurooppa romahtaa tai jakautuu uudelleen.

Matkustaminen parhaassa AAA-luokassa voi aiheuttaa katteetonta turvallisuudentunnetta. Luottoluokittajien korkeimman arvosanan säestämänä Suomi on ainoana euromaana saanut vakuudet Kreikalle ja Espanjalle myönnetyille lainatakuille, mutta vakuudet eivät ole mikään turvallisuustakuu.

Vakuudet tarkoittavat, että Eurooppa-laivan upotessa Suomi voi saada takaisin osan menolipun hinnasta. Sillä ei voi ostaa paluulippua, ja kyse olisi pikkurahasta verrattuna kustannuksiin, joita Euroopan romahdus todennäköisesti aiheuttaisi Suomelle.

Vakuuksien lunastaminen olisi sivunäytös suuressa katastrofissa, joten laivan pitäminen pinnalla on yhtä tärkeää Suomelle kuin vaikkapa Espanjalle. Tämä hämärtyy ajoittain kriisin kamppailujen tiimellyksessä.

Välittömimmät vaarat tiedetään, samoin kuin mahdolliset keinot niiden torjumiseksi.

Päivittäinen ongelma on se, että sekä Espanja että Italia joutuvat maksamaan pitkäaikaisesta julkisesta velastaan sietämättömän suuria korkoja aika lailla riippumatta siitä, mihin talouden korjaustoimiin ne ryhtyvät. Suuret korot ruokkivat epäluottamusta niiden kykyyn maksaa velkaansa takaisin ja lisäävät uhkaa suuresta romahdusten ketjureaktiosta, jonka torjumiseen eivät minkään kriisirahaston varat enää riittäisi.

Korkojen pysyminen suurina perustuu muun muassa markkinoiden arvioon euron hajoamisriskistä. Korot voisivat siis laskea vahvistamalla uskoa euron tulevaisuuteen.

Usko on enemmän politiikkaa kuin taloutta, joten mikä sen yksinkertaisempaa kuin saada vaikkapa Suomen ja Espanjan pääministerit Jyrki Katainen ja Mariano Rajoy kaulakkain vakuuttamaan, että me uskomme euroon, uskokaa tekin.

Valitettavasti se ei ole enää niin yksinkertaista. Kaulailussa pitäisi olla mukana uskottavaa tunnetta, ja siitä on nyt puute. Suomessakin ulkoministeri Erkki Tuomioja (sd) ja ulkomaankauppaministeri Alexander Stubb (kok) nokittelevat eurolinjasta samalla, kun Espanjassa hallitus tappelee siitä omien aluehallitustensa kanssa.

Jos sallitaan vielä yksi merenkulkuhenkinen vertaus, niin Euroopasta puuttuu niin sanottu pelastusveneen solidaarisuus eli ihmisiä hädän hetkellä yhteen ajava tunne. Nyt kiistellään vielä kansituoleista.

Vallitsevan mielialan näyte kuultiin Suomessa heinäkuussa, kun valtiovarainministeri Jutta Urpilainen (sd) epäili vakuusneuvottelujen aikana kokoomuksen eduskuntaryhmän johtajaa Jan Vapaavuorta pelaamisesta Espanjan joukkueessa.

Urpilainen ehkä tarkoitti asetelmaa neuvotteluissa eikä laajemmassa eurokriisissä, mutta hän esitti näkemyksensä voimakkaan vastakkainasettelun ilmapiirissä. Pohjois- ja Etelä-Euroopan välillä sinkoilee vihamielisiä yleistyksiä, jotka heikentävät Eurooppaa ja kasvattavat kriisin kustannuksia.

Espanja ja Suomi ovat samassa joukkueessa osina yhdentynyttä Eurooppaa. Suomi ei myöskään voi ilmoittaa kuuluvansa johonkin toiseen joukkueeseen, jos Espanja romahtaa, vaan silloin myös Suomi häviää.

Joukkuehenki ei kuitenkaan yksin riitä. Se nähtiin, kun Italian pääministeri Mario Monti kävi Suomessa elokuun alussa.

Monti ja Katainen lietsoivat eurouskoa juuri ehdotetulla tavalla, mutta heti perään Monti haukkui Der Spiegelissä Suomen toiminnan eurokriisissä. Ei auttanut, että hän antoi haastattelun saksalaislehdelle ennen tuloaan Helsinkiin. Tölväisy paljasti todellisen kuilun Helsingin ja Rooman välillä.

Opetus oli, ettei kannata ruveta kaulailemaan ennen kuin kiistoja on saatu kavennettua nykyisestä. Se voisi tarkoittaa yhteisymmärrystä yhteisten eurooppalaisten velkakirjojen säännöistä tai Euroopan keskuspankin seuraavien toimien edellytyksistä.

Kuulostaa yksinkertaiselta, mutta nyt on jo kova kiire. Hieman kuin painajaisessa päämäärä on näkyvissä, miltei käden ulottuvissa, mutta loittonee.

kari.huhta@hs.fi Kirjoittaja on HS:n ulko- ja turvallisuuspolitiikan toimittaja.