Kun talouspolitiikkaa koskeva sääntely lisääntyy EU:ssa ja unioni ohjaa jäsenmaidensa budjettipolitiikkaa entistä tiukemmin, on syytä kääntää katse myös sosiaalipolitiikkaan.

Sopimuksessa Euroopan unionin toiminnasta jäsenvaltiot toteavat, että ne ovat vakaasti päättäneet luoda perustan Euroopan kansojen yhä läheisemmälle liitolle sekä turvata valtioidensa taloudellisen ja sosiaalisen edistyksen poistamalla Eurooppaa jakavat raja-aidat.

Lähtökohtana ja tavoitteena on siis tiiviisti liittoutunut, rajaton Eurooppa, joka edistyy niin taloudellisesti kuin sosiaalisestikin. Tämä kaikki kiteytyy käsitteeseen "erittäin kilpailukykyinen sosiaalinen markkinatalous".

EU-sääntelyllä on saavutettu paljon hyvää esimerkiksi syrjinnän torjumisessa, tasa-arvopolitiikassa, työsuojelussa ja kuluttajansuojassa. Sosiaaliturvan avautuminen yli rajojen on tuonut merkittäviä hyötyjä erityisesti siirtotyöläisille, mutta samalla se on horjuttanut perinteistä uudelleenjaon tasapainoa, joka on vuosikymmenten kuluessa muokkautunut kansallisten järjestelmien ympärille.

Käytännössä taloudellisen ja sosiaalisen yhteen sovittaminen ei ole lainkaan niin ongelmatonta kuin julkilausumissa. Pyrkimykset kilpailukykyisen sosiaalisen markkinatalousunionin luomiseksi ovat kuluneen neljännesvuosisadan aikana aiheuttaneet yhä enemmän jännitteitä kansallisten hyvinvointivaltioiden ja EU:n välille.

Kysymys Euroopan unionin ja hyvinvointivaltion suhteesta on monella tapaa tärkeä – ovathan molemmat oman mantereemme suuria saavutuksia ja samalla myös sen keskeisiä tunnusmerkkejä globaalissa ympäristössä. Koko Eurooppaa on kovin vaikeaa enää ajatella ilman hyvinvointivaltioita ja niiden tiivistä keskinäistä yhteistyötä, jonka ytimessä ovat sisämarkkinat.

Harvemmin kuitenkaan ääneen pohditaan sitä, että näitä kahta instituutiota ohjaavat logiikat ovat jo lähtökohdiltaan hyvin erilaiset. Kun hyvinvointivaltio lähtee siitä, että kansalaisten tarpeet ja riskit ovat samanlaiset, markkinat painottavat kuluttajien erilaisuutta ja tarvetta erottua omilla valinnoillaan muista.

Markkinat ovat rajattomat, mutta hyvinvointivaltiot on rakennettu vuosikymmenten kuluessa toimimaan tietyllä rajatulla alueella ja sosiaaliturva on nimenomaisesti kohdennettu tietylle rajatulle ihmisryhmälle.

Suomessa sosiaaliturvan perusrajauksena on vakinainen asuminen maan rajojen sisällä. Asumisvaatimusta on unionin tuomioistuimen oikeuskäytännössä kuitenkin pidetty muita EU-kansalaisia syrjivänä, ja siitä onkin jouduttu osin luopumaan.

Oikeus Suomen asumisperusteisiin etuuksiin voi syntyä jo täällä työskentelyn perusteella, eikä sosiaaliturvamme sopeuttamiselle lisääntyvään liikkuvuuteen näy loppua.

Tämä kehitys on pitkällä aikavälillä ongelmallista. Jos kansallinen lainsäädäntömme pohjautuu tulevaisuudessakin asumiseen ja verorahoitteisuuteen, epätasapaino etuuksiin oikeutettujen ja niiden rahoitukseen osallistuvien välillä kasvaa.

Kun Euroopan integraatioprojekti 1950-luvulla käynnistettiin, tarkoituksena ei ollut puuttua olennaisesti kansallisten hyvinvointivaltioiden toimintaan. Päinvastoin uskottiin hyvään kehään avoimien talouksien ja suljettujen hyvinvointijärjestelmien välillä.

Tilanne alkoi muuttua 1970-luvun talouskriisin aikana, ja 1980-luvun alussa käynnistettyä kunnianhimoista projektia Euroopan sisämarkkinoiden sekä talous- ja rahaliiton luomiseksi pidettiin monissa arvioissa jo todellisena uhkana kansallisille hyvinvointivaltioille.

Kyse onkin käytännössä ollut monelta osin hyvinvointivaltioiden eroosiosta. Sitä on osaltaan vauhdittanut unionin päätöksentekotapa, joka systemaattisesti suosii negatiivista integraatiota positiivisen kustannuksella. Tämä tarkoittaa, ettei sisämarkkinoita ja niin sanottua Euroopan sosiaalista mallia ole luotu niinkään tekemällä uusia yhteisiä sääntöjä vaan enemmänkin purkamalla vanhoja kansallisia käytäntöjä.

Sosiaalipolitiikassa tämä toimintamalli on ollut erityisen pulmallinen. Sen vaikutusta on vielä voimistanut EU-instituutioiden ja erityisesti unionin tuomioistuimen asenne, joka pitää vapaata liikkuvuutta ja kansallisten esteiden poistamista päämääränä ja arvona sinänsä.

Taloudellisen integraation vaatima avoimuuden logiikka vyöryy jatkuvasti alueille, joille se ei välttämättä kuuluisi.

Euroopan integraatiossa ajattelun lähtökohtana ei ole enää kansallisen ja eurooppalaisen hyvinvointiajattelun suhde vaan eurooppalaisen hyvinvointiajattelun sovittaminen globaalin talouden vaatimuksiin.

Sosiaali- ja terveyspolitiikan kannalta tässä ei ole kysymys vain kansallisesta suvereniteetista vaan myös siitä, mistä lähtökohdista politiikkaa ylipäätään harjoitetaan.

EU:lle kansalaisten luottamus sosiaaliseen Eurooppaan voi lopulta olla kohtalonkysymys. Monet eurooppalaiset ajattelevat politiikan olevan jo liian avointa ja liian liberaalia.

Suomen EU-jäsenyyttä valmisteltaessa Eurooppa-politiikasta ennakoitiin tulevan yksi poliittisten johtajien ja kansalaisten välisen jännitteen ytimistä, ja tämä kävikin meillä toteen viimeistään kevään 2011 eduskuntavaaleissa.

Muiden EU-kansalaisten joukossa suomalaiset odottavat nyt poliitikoilta näkemyksiä sosiaalisen Euroopan kehittämisestä – ovathan ihmiset Euroopan tärkein resurssi myös talouskriisistä selviytymisessä.