Poliittista vasemmistoa ei ole monesti yhdistetty populismin käsitteeseen, jota on käytetty jopa synonyymina äärioikeistolle. Eurooppalaisessa politiikassa on kuitenkin nähtävillä merkkejä siitä, että oikeistopopulistit saattavat saada seuraa puoluekentän vasemmalta laidalta.

Ranskassa äärivasemmiston presidenttiehdokas Jean-Luc Mélenchon herätti kampanjansa aikana suurta innostusta radikaalilla retoriikallaan. Mélenchonin vaalilupauksia voi pitää populistisina, koska on vaikeaa uskoa hänen itsekään pitäneen niitä mahdollisina. Presidenttiehdokas ajoi muun muassa enimmäispalkan asettamista eli 100 prosentin veroa kaikista niistä tuloista, jotka ylittävät tietyn eurorajan.

Kreikassa äärivasemmistolaisen Syriza-puolueen keulakuva Alexis Tsipras on puolestaan ajanut yhtä aikaa säästöohjelmien romuttamista ja eurossa pysymistä. Sekä Tsipras että Mélenchon ovat olleet hanakoita luomaan ulkoista viholliskuvaa globalisaatiosta ja kansainvälisestä kapitalismista.

Mélenchon, Tsipras ja heidän ajamansa politiikka eivät enää kovin hyvin istu eurooppalaisen vasemmiston vanhoihin malleihin. Tsipras tuo päinvastoin mieleen edesmenneen itävaltalaisen oikeistojohtajan Jörg Haiderin: nuorekas, dynaaminen ja komea mies, joka olisi helppo kuvitella puhumaan myös uskonnolliseen herätyskokoukseen.

Jopa perussuomalaisista voi kysyä, onko puolue oikeisto- vai vasemmistopopulistinen ilmiö. Nationalismi vie oikealle, mutta puolueohjelman talous- ja sosiaalipoliittisesta osasta heijastuu myös usko yhteiskunnallisiin rakenteisiin ja hyvinvointivaltioon. Sama kaksijakoisuus koskee Ruotsissa ruotsidemokraatteja.

Populistisiksi kutsutaan yleensä liikkeitä, joiden esillä pitämät teemat ja jopa mielipiteet vaihtuvat nopeasti ja jotka ovat ensi sijassa tyytymättömyysreaktioiden varaventtiileitä. Populistisilta liikkeiltä puuttuu vakiintunut ohjelma, ideologia ja organisaatio, mutta niillä on karismaattinen johtaja. Johtohahmon tunnuspiirteenä on esittää lupauksia ja vaatimuksia, jotka muun poliittisen kentän ja sivistyneistön mielestä ovat mahdottomia.

Vasemmistoa on totuttu pitämään populististen liikkeiden luontaisena vihollisena. Toisin kuin populisteilla, vasemmistolla on ajateltu olevan analyyttisesti pohdittu ideologia ja ohjelma, pysyvät tavoitteet, vahva organisaatio sekä uskoa koulutuksen voimaan.

Tavoitteena on voinut olla sosiaalidemokraattinen hyvinvointivaltio tai sosialismi, mutta päämäärä on ollut vakaa ja perustunut uskoon, että muutos tapahtuu yhteiskuntarakenteiden kautta.

Vasemmistolaisuuteen liitetään vahvasti myös kansainvälisyys ja nationalismin vastustaminen. Koska oikeistopopulismin näkyvin piirre on ollut muukalaisvastaisuus, jopa avoin rasismi, näiden kahden aatesuunnan välisen palomuurin pitäisi olla täydellinen.

Vasemmistolaista populismia on kuitenkin ollut aina. Esimerkiksi Venezuelan Hugo Chávezia, Nicaraguan Daniel Ortegaa ja Valko-Venäjän Aljaxandr Lukašenkaa voi pitää vasemmistopopulismin edustajina.

Vasemmistopopulistin katsotaan eroavan oikeistolaisesta suhtautumisessaan yhteiskunnan rakenteisiin. Oikeistopopulisti pitää yhteiskunnan koko ylätasoa vihollisena, vasemmistopopulisti uskoo rakenteiden valtaamiseen ja käyttämiseen oman ryhmän (tavallisesti "köyhän kansan") hyödyksi. Vasemmistopopulismi ei myöskään käytä aseenaan kansalliskiihkoa samalla tavalla kuin oikeistopopulismi.

Euroopassa vasemmistopopulismilla on ollut niukasti elintilaa, koska kilpailevat vasemmistolaisuuden muodot ovat olleet ylivoimaisia. Lukašenkan lisäksi voi mainita lähinnä Vladimir Mečiarin, joka toimi Slovakian pääministerinä 1990-luvulla. Mečiar yhdisti autoritaariset otteet kansallismieliseen politiikkaan ja talouspoliittiseen vasemmistolaisuuteen.

Sosiaalidemokraateista vasemmalla olevien uusvasemmistolaisten liikkeiden viimeaikainen suosio viittaa siihen, että suuri osa äänestäjäkunnasta Euroopassa näyttää nyt kaipaavan jopa radikaalin vasemmistolaista vaihtoehtoa.

Nämä eurooppalaiset inhoavat kapitalismia ja perinteisiä oikeistopopulisteja ja haluavat äänestää niitä vastaan. Sosiaalidemokraattiset puolueet nähdään kuitenkin valtarakenteen osina ja äärivasemmisto liian totalitaristisena, joten haussa on vaihtoehto, joka yhdistäisi kansalaisvapaudet sekä voimakkaat yhteiskuntarakenteet ja turvaverkot.

Yhtälö on tietenkin äärimmäisen vaikea, ja siksi ratkaisua toivotaan uudelta, koettelemattomalta voimalta – sellaiselta, josta ei ole vielä negatiivisia todisteita. Tuo voima voisi olla vihreät tai radikaalit porvarit, mutta nämä piirit harvemmin mieltyvät yksinkertaistavaan poliittiseen syyllistämiseen. Jyrkän vasemmistolainen ohjelma tyydyttää helpoimmin populistisen kaipuun yksinkertaisiin vastauksiin ja ratkaisumalleihin.

Vasemmistopopulistien vasemmistolaisuus on yhä tunnustuksellisesti internationalistista: globalisaation konnina pidetään kansainvälisiä kapitalisteja, ei toisia kansoja. Mutta kuinka kauan on näin, jos alkaa näyttää siltä, että omat äänestäjät pitävät maahanmuuttajia suurimpana uhkana työpaikoilleen?

Maltilliset konservatiivipuolueet tiukensivat maahanmuuttopolitiikkaansa, kun ne pelästyivät oikeistopopulistien retoriikan suosiota. On mahdollista, että myös vasemmistoon ilmaantuu yhä enemmän populistisia piirteitä. Jo nyt oikeisto- ja vasemmistopopulistit vastustavat globalisaatiota ja kapitalismia lähes samoin termein.

Kirjoittaja on Turun yliopiston poliittisen historian yliopistonlehtori.