Suomelle pitäisi kuulemma hankkia hyvä ulkopolitiikka.

Kaikki eivät välttämättä ole huomanneet, että se puuttuu. Joidenkin mielestä ulkopolitiikka on jo kunnossa. Presidentin kansliassa ja ulkoministeriössä valituksiin ulkopolitiikan puuttumisesta suhtaudutaan jopa ärtyneesti ja tivataan käytännön ehdotuksia.

Valituksia kuitenkin riittää. Niitä tarkastelemalla voi päätellä, mikä tässä hiertää. Uudelle ulkopolitiikalle ei ole kokoamisohjetta, mutta esimerkit voivat olla opettavaisia.

Vuoden aikana Suomessa on toistuvasti kiistelty sekä ulkopolitiikasta että turvallisuuspolitiikasta, johon kuuluu myös puolustuspolitiikka. Kutsun tässä kokonaisuutta tiiviisti ulkopolitiikaksi.

Jo pelkkä kiistely on oire jostakin. Toimivan ulkopolitiikan yksi tunnusmerkki on se, ettei kaikkien tarvitse kiinnittää siihen jatkuvaa huomiota. Elokuvassa Mies ja alaston ase 2½ esitettyä vertausta soveltaen ulkopolitiikka on kuin otsonikerros, jota kyllä kaivataan, jos sitä ei ole.

Lokakuussa epäonnisesti päättynyttä yritystä päästä YK:n turvallisuusneuvoston jäseneksi on ruodittu Suomessa uupumukseen asti, ja edessä on vielä uusi aalto, kun ulkopuolinen asiantuntija-arvio tapahtumista valmistuu kevään kuluessa.

Osallistumisesta ilmavalvonnan harjoitteluun Islannissa yhdessä Ruotsin kanssa on kinattu viime kesästä lähtien, mutta asian käsittely eduskunnassa jatkuu. Siinä ohessa jatkuvat erimielisyydet Puolustusvoimien säästöistä ja tulevan lisärahoituksen tarpeesta. Nouseva kiistanaihe on EU:n merkitys osana Suomen ulkopolitiikkaa ja erityisesti suhteissa Venäjään.

Yksimielisyys eli konsensus on selvästi heikentynyt. Ulkopolitiikka ei ole enää pitkään aikaan ollut ulkoministeriön liituraitamuurin suojelema presidentin linnoitus, mutta kiistat ovat nyt lisääntyneet.

Yksimielisyys ei ole heikentynyt ulkopoliittisten kiistojen vuoksi vaan siksi, että perussuomalaisten nousun jälkeen kannatuksestaan kamppailevat puolueet ovat nostaneet myös ulkopolitiikan politiikan välineeksi.

Todellisia kiistanaiheitakin on paljon. Finanssikriisi mullisti EU:ta, geopolitiikka maailmaa, ja jopa pohjoismaisesta yhteistyöstä voi nyt riidellä, ainakin Suomessa.

Kattavimman kuvan ulkopoliittisesta kiistelystä antaa turvallisuusneuvostokampanjan jälkipuinti. Lokakuussahan Australia ja Luxemburg veivät kaksi länsimaiden vaihtuvaa paikkaa YK:n turvallisuusneuvostossa ja Suomen kampanja päättyi murskaavaan tappioon.

Kampanja ja äänestystulos ovat siitä lähtien olleet tärkeimmät välineet Suomen ulkopolitiikan arvostelussa. Asialla ovat olleet jokseenkin kaikki, joiden mielestä ulkopolitiikkaa tehdään nyt väärin. Tappion syiksi on lueteltu jokseenkin kaikki asiat, joista ulkopolitiikkaa arvostellaan.

Suomi hävisi, koska se ei ole liittynyt Natoon tai on liian lähellä Natoa. Suomi hävisi, koska se antaa liian vähän kehitysapua tai keskittyy liikaa kehitysapuun ja maailman parantamiseen. Suomi hävisi, koska se on liian riippuvainen EU:sta tai koska se on kiukutellut liikaa EU:ssa.

Tappion syitä on hyvä miettiä, mutta itseruoskinta ei kannusta uusiin ponnistuksiin ulkopolitiikassa.

Näin päästään opetuksiin: ulkopolitiikka ei voi rakentua yksittäisistä lippulaivahankkeista, kuten turvallisuusneuvostojäsenyydestä tai rauhanvälityksestä. Ne voivat olla hyviä ulkopolitiikan osia, mutta niissä pitää olla varaa myös epäonnistua.

Myös arvostelijat tarjoavat usein yhden tempun ratkaisuja, kuten liittymistä Natoon. Senkään varaan ei voi rakentaa koko ulkopolitiikkaa. Natossa on niinkin erilaisia jäseniä kuin Norja ja Albania.

Kansainvälinen asema rakennetaan pienistä osista, pitkällä sarjalla oikea-aikaisia tekoja. Puheet ovat vasta alkua, mutta niistä on hyötyä, jos ne osoittautuvat realistisiksi. Nyt Suomelta odotetaan taitoa toimia osana muuttunutta EU:ta ja vaikeassa iässä olevan Venäjän naapurina.

Ulkopolitiikkaa tekevät ihmiset, ja heitä pitää olla siellä, missä heitä kulloinkin tarvitaan.

Ulkopolitiikan tekijöiden mukaan Suomen ja Venäjän suhteita arvioi ulkoministeriössä nykyään päällikön lisäksi kolme virkamiestä, kun kehitysyhteistyötä arvioi samassa ministeriössä 27 virkamiestä.

Kehitysyhteistyökin on tärkeää muttei juuri nyt yhdeksän kertaa tärkeämpää kuin Venäjän-tuntemus.

Kari Huhta kari.huhta@hs.fi
Kirjoittaja on HS:n ulko- ja
turvallisuuspolitiikan toimittaja.