Pohjoismaista tulonsiirto- ja sosiaaliturvajärjestelmää pidetään yhtenä maailman onnistuneimmista, kun mitataan kansalaisten saamaa hyötyä verovaroilla tuotetuista palveluista.

Kansainvälisesti vertaillen tuloerot ovat Suomessa vielä pienet, mutta aivan viime vuotta lukuun ottamatta ne ovat kasvaneet läntisten teollisuusmaiden joukossa huippuvauhtia.

Hyvinvointivaltion periaatteisiin kuuluu, että koulutuspalvelut, terveydenhoito, lastenhoito ja sosiaaliset tulonsiirrot, kuten työttömyyskorvaukset ja toimeentulotuki, pitäisi kohdentaa juuri niitä eniten tarvitseville ihmisille riippumatta heidän käytettävissään olevista varoista. Suomessa on hyvin vähän tutkimusta siitä, miten hyvinvointipalvelut tasaavat tuloeroja.

Tänä vuonna ilmestynyt valtioneuvoston kanslian raportti yrittää avata hieman sitä, miten julkiset palvelut myös rahalliselta arvoltaan kohdentuvat eri tuloluokkiin. Tutkijat Elina Pylkkänen ja Seppo Sallila ovat selvittäneet hyvinvointirahojen kohdentumista rekisteriaineistosta, joka on kerätty 13 kunnasta yhden vuoden ajalta.

Raportin pääsanoma on, että hyvinvointirahat kohdentuvat Suomessa melko hyvin: köyhimpien väestöryhmien koulutukseen ja hoitoon käytetään enemmän rahaa kuin varakkaimpien väestöryhmien palveluihin. Jos johtopäätös pitää paikkansa, on ryhdyttävä tarkkaan miettimään, mikseivät kohdennetut rahat tuota nykyistä parempaa hyvinvointia.

Miksi osa nuorista syrjäytyy tai jää pelkän peruskoulun varaan? Miksi terveyserot yhä kasvavat, vaikka julkisen terveydenhoidon menoista suuri osa käytetään pienituloisimpien hoitoon?

Jos julkisten hyvinvointipalveluiden tuottamiseen käytetyt varat laskettaisiin yhteen ja jaettaisiin kansalaisten määrällä, palveluiden arvo lisäisi kotitalouksien käytettävissä olevia tuloja keskimäärin kolmanneksella.

Summa ei toki jakaudu tasaisesti koko elinkaarelle, vaan palveluiden arvo on suurempi elämän alku- ja loppupäässä kuin työuran keskivaiheilla. Vuonna 2006 suomalaiset kotitaloudet hyötyivät runsaat 6 200 euroa vuodessa koulutus-, terveys- ja sosiaalipalveluista.

Kun hyvinvointipalveluiden kustannuksia arvostellaan, puhutaan usein toimeentulotuen kaltaisista eduista. Ne eivät kuitenkaan edusta hyvinvointipalveluista kovinkaan suurta osaa, vaan eniten rahaa kuluu koulutuspalveluihin – puolet kaikista hyvinvointipalveluiden rahoista.

Terveyspalvelut vievät lähes 40 prosenttia hyvinvointipotista ja sosiaalipalvelut vain noin 13 prosenttia. Sosiaalipalveluista eniten rahaa kuluu päivähoitoon ja vanhuksille tuotettuihin palveluihin.

Koulutukseen käytettävien rahojen jakautumisen oikeudenmukaisuuden arvioiminen on hankalaa. Peruskoulutus kuuluu kaikille, eikä sen rahoja voida suunnata paljoa nimenomaan köyhimmistä kodeista tuleville lapsille.

Muutamissa suurissa kaupungeissa harrastetaan niin sanottua positiivista diskriminointia eli rahoja suunnataan sellaisiin kaupunginosiin, joiden asukkaista keskimääräistä useampi on työtön tai koululaisten vanhempien koulutustaso on matala. Näin erityisrahat osuvat suoraan köyhimpien perheiden lasten koulutukseen.

Subventiosta nauttivat myös ammattikoulutuksen valinneet, sillä lukiokoulutus on noin kolmanneksen halvempaa kuin ammatillinen koulutus.

Lukiokoulutus maksoi viime vuonna runsaat 6 800 euroa oppilasta kohti. Ammattikoulutuksen hinta oli noin 10 300 euroa.

Useat tutkimukset osoittavat, että korkeakouluihin ja yliopistoihin hakeutuu enemmän akateemisesti koulutettujen lapsia kuin perinteisen työväestön lapsia.

Tutkijat ovat tulleet myös siihen tulokseen, että toisen asteen ja korkeakouluasteen subventio osuu parhaiten juuri alimpiin tuloluokkiin. Tulos ei kerro juuri mitään uutta, sillä yksin asuvat ja päätoimisesti opiskelevat nuoret kuuluvat jo lähtökohtaisesti alimpiin tuloluokkiin.

Terveyspalveluiden jakautumista eri tuloluokkiin on hankala tutkia. Rekisteritietoja vertaillessaan tutkijat ovat päätyneet siihen lopputulokseen, että myös terveyspalveluiden subventio osuu alimpiin tuloluokkiin.

Kun tutkijoilla ei ollut lainkaan käytettävissään työterveyshuollon tietoja, voidaan rekisteritiedoista tehdystä johtopäätöksestä olla montaa mieltä. Kun terveyskeskuksia nykyisin käyttävät eniten juuri eläkeläiset, vanhukset ja lapsiperheet, on luonnollista, että terveyspalveluiden subventio näyttää osuvan pienituloisimpiin.

Jos terveyspalveluiden subventio koko maan tasolla todella painottuu alimpiin tuloluokkiin, julkisen terveydenhoidon vaikuttavuudesta pitää olla todella huolissaan. Terveyserot eri väestöryhmien välillä kasvavat kaiken aikaa, ja nimenomaan hyvätuloisimpien ja korkeimmin koulutetun väestönosan terveys paranee.

Vai pitäisikö keinoja terveyserojen kasvun hillitsemiseksi etsiäkin jostain ihan muualta kuin terveyskeskuksista?

Lääkäri voi parantaa taudin, mutta rokotuksia ja terveysvalistusta lukuun ottamatta hänellä on hyvin vähän keinoja vaikuttaa siihen, etteivät sairaudet puhkeaisi.

Perintötekijöihinsä ihminen ei voi vaikuttaa eikä aina ympäristöönsäkään. Elintapojaan jokainen voi siivota.

Toistaiseksi ei ole löydetty parempaa keinoa vaikuttaa ihmisen hyvinvointiin kuin koulutustason nosto – kunhan tarjolla on myös koulutusta vastaavaa työtä.

Kirjoittaja on HS:n pääkirjoitustoimittaja.