Yhdistyneiden kansakuntien turvaneuvoston pysyvistä jäsenistä ja Saksasta koostuva kuuden valtion joukko on viimeiset viisi vuotta uskotellut, että Iranin ydinohjelmaa koskeva kiista on ratkaistavissa taloudellisilla pakotteilla.

Ensimmäiset YK:n jäsenmaita sitovat, vuonna 2006 asetetut pakotteet kohdistuivat selvästi Iranin ydinohjelmaan. Toimia on sittemmin kiristetty niin, että ne rajoittavat nyt myös maan kanssa käytävää asekauppaa ja pankkitoimintaa sekä valtuuttavat tarkastamaan Iranista tulevat ja sinne menevät ilma- ja merikuljetukset.

Kun Venäjä ja Kiina ovat pitäytyneet YK:n päätöslauselmien mukaisissa toimissa, Yhdysvallat ja EU taas ovat asettaneet YK:n pakotteiden rinnalle ylimääräisiä pakotteita.

Pakotepolitiikkaa perustellaan sillä, että Iranin johto voidaan sen avulla vakuuttaa valitsemansa tien vääryydestä tai ainakin auttaa maan kansalaisia ymmärtämään muutoksen tarpeellisuus. Viime aikoina on puhuttu myös Iranin heikentämisestä, vaikka tämän tavoitteen yhteys ydinaseiden leviämisen estämiseen on epäselvä.

Kolmas, harvemmin ääneen lausuttu näkemys on, että YK:n päätöslauselmat saavat sotilaallisen voimankäytön näyttämään hyväksyttävämmältä. Yhdysvallat ja Britannia ovat väläyttäneet sodan mahdollisuutta, eivätkä ne ole tuominneet Israelia uhkauksista tehdä Iraniin ennalta ehkäiseviä iskuja.

Pakotteiden taustalla olevat kuusi valtiota kutsuvat strategiaansa "kahden raiteen" politiikaksi ja korostavat näin harjoittavansa painostuksen rinnalla diplomatiaa. Diplomatiaraide on kuitenkin jäänyt kapeaksi, sillä neuvottelujen ehtona oli pitkään se, että Iran lopettaa ensin uraanin rikastuksen.

Vasta Barack Obaman presidenttikaudella kuuden valtion ryhmä luopui tästä ehdosta ja neuvotteli Iranin kanssa. Kun ratkaisua ei löytynyt, asetettiin uusia pakotteita.

Käytännössä kyse on siis pitkälti yhden raiteen politiikasta, joka näyttää vakuuttaneen Iranin johdon ainoastaan siitä, että sen on varottava tekemästä myönnytyksiä neuvotteluissa. Painostuksella ei myöskään näytä olleen toivottua vaikutusta iranilaisiin. Lisäksi se on vahvistanut ydinsulkusopimuksesta eroamista vaativia ääniä maan parlamentissa.

Usko pakotteisiin näyttää silti horjumattomalta. Yhdysvaltain ja EU:n uusin ase ovat öljysanktiot, joiden tarkoituksena on viedä Iranilta tärkein tulonlähde. Vastauksena öljykauppasaartoon Iran on uhannut sulkea Hormuzinsalmen. Se on myös ilmoittanut rajoittavansa öljyn toimituksia Eurooppaan heti, vaikka EU olisi halunnut odottaa heinäkuuhun asti suojellakseen itseään omien toimiensa seurauksilta.

Pakotepolitiikka saattaa tuntua oikealta tilanteessa, jossa ei nähdä muita vaihtoehtoja. Sanktioihin liittyvää monimutkaista lainsäädäntöä on kuitenkin vaikea purkaa, eikä niiden käyttö äärimmilleen vietynä ole rauhanomaista. Erityisesti öljykauppasaarto kasvattaa sotilaallisen konfliktin riskiä Persianlahdella, ja siihen turvautuminen kertoo enemmän neuvottomuudesta kuin tahdosta ratkaista ongelmia.

Iranin-vastaiset pakotteet tuntuvat suhteettomilta siihen nähden, että maa on yhä ydinsulkusopimuksen jäsen eikä sillä tiettävästi ole ydinasetta. Atomienergiajärjestön viimeisimmässä raportissa viitataan edelleen ydinohjelman "mahdollisiin" sotilaallisiin käyttötarkoituksiin.

Painostuksen sijaan nyt olisi panostettava diplomatiaan ja ymmärrettävä, että Iranin ydinkiistan taustalla oleva luottamuspula on molemminpuolista.

Iranissa tunnetun epäluottamuksen taustalla on huonoja kokemuksia. Neuvoteltuaan EU:n kanssa maa keskeytti vuonna 2003 vapaaehtoisesti uraanin rikastukseen liittyvät toimet. Kaksi vuotta myöhemmin se päätti käynnistää ydinohjelman uudelleen vedoten siihen, että toisen osapuolen tavoitteena oli ainoastaan keskeytyksen pitkittäminen.

Iran ei myöskään luota lupauksiin ydinenergiayhteistyöstä, sillä Yhdysvallat on jo ennen YK:n pakotteita onnistunut pitämään ulkomaiset yhtiöt loitolla Iranin ydinohjelmaan liittyvistä hankkeista.

Suurin vika Iranille tarjotuissa "porkkanoissa" on kuitenkin turvatakuiden puuttuminen. Vaikka Iran kieltää ydinohjelmallaan olevan sotilaallista merkitystä, on selvää, että pitämällä kiinni oikeudestaan rikastaa uraania se varaa mahdollisuuden ydinasepelotteen luomiseen. Niin kauan kuin maahan kohdistuu sotilaallista uhkaa, tästä mahdollisuudesta luopuminen merkitsee suurempaa sotilaallista haavoittuvuutta tulevaisuudessa.

Lisäksi uraanin rikastuksesta on tullut Iranille periaatekysymys, jonka merkitys on kasvanut kansainvälisen vastakkainasettelun seurauksena. Iran korostaa, että sillä on ydinsulkusopimuksen mukaan oikeus uraanin rikastukseen siitä huolimatta, että YK:n turvallisuusneuvosto on päättänyt rajoittaa tätä oikeutta luottamuspulaan vedoten.

Diplomatiaraiteen käyttöönotto vaatisi uuden luottamuksen rakentamista. Uraanin rikastuksen lopettamisen sijaan olisi tyydyttävä vaatimattomampiin tavoitteisiin.

Hyvä esimerkki tästä on Turkin, Brasilian ja Iranin vuonna 2010 neuvottelema sopimus uraanin rikastamisesta. Vaikka sopimus kaatui kuuden maan vastustukseen, se osoitti, että ulkopuolisilla välittäjillä voi olla paremmat mahdollisuudet löytää ratkaisu Iranin kanssa.

Ydinohjelmaa koskeva kiista pitäisi pyrkiä neuvottelujen avulla erottamaan Iranin ja Yhdysvaltain sekä Iranin ja Israelin välisistä poliittisista konflikteista. Mikäli nämä konfliktit joskus saataisiin ratkaistua, Iranin ydinohjelman eri vaiheet tuskin enää ylittäisivät kansainvälistä uutiskynnystä. Yhdysvaltain Iranille tarjoamat turvatakuut olisivat tärkeä askel tähän suuntaan.