Se polveilee loputtomina ulokkeina. Se on kaareva, kupera, kovera ja soikea, mutta ei hetkeäkään levossa. Se on rakennustaiteen ihme.

Olen katsellut silmäni kipeiksi kuvia Bilbaon Guggenheim-museosta. Silti: nyt kun olen nähnyt rakennuksen ensimmäisen kerran elävänä, se veti jalat alta. Arkkitehti Frank Gehryn nerous on kiistatonta.

Ensimmäinen yllätys on rakennuksen koko. Se on paljon suurempi kuin mielikuvissa. Valokuvissa se näyttää joskus jopa hiukan lysähtäneeltä. Luonnossa se pyrkii voimalla ylöspäin.

Rakennus on ympäröity suurilla vesialtailla, jotka heijastavat sen metallista pintaa. Altaat luovat illuusion itseään suuremmasta rakennuksesta.

Sisällä tuntuu kuin kävelisi pedon sisuksissa. Siinä on enemmän Alien-elokuvien henkeä kuin perinteistä taidemuseota.

Toinen yllätys on se, että rakennus on elossa. Vaikka se on yksi maailman helpoimmin tunnistettavista rakennuksista, sen täsmällistä muotoa on erittäin vaikea hahmottaa. Se tuntuu muuttuvan joka askeleella.

Minusta tuli Bilbaossa Guggenheim-uskovainen. Tai tarkemmin: minusta tuli Frank Gehry -uskovainen. Uskon, että yksi rakennus voi muuttaa kokonaisen kaupungin.

Bilbaon Guggenheim sijaitsee kauniissa Nervionjoen rantapuistossa. Museolle on annettu kaupungin paras paikka ja paljon tilaa, ja sitä se todella vaatii.

Jos Guggenheim tulee Helsinkiin, vaikeinta ei ole rahoitus. Vaikeinta on antautua, antaa rakennukselle riittävästi tilaa, koska tila on myös arvovaltaa.

Bilbaon Guggenheim on itsetietoinen, röyhkeä. Se hallitsee suvereenisti koko kaupungin keskustaa. Se ei ole vain erikoinen ja kiinnostava rakennus, kirsikka kakussa. Se on kaupungin napa, keskipiste.

Bilbaossa mikään ei kilpaile sen kanssa. Bilbao oli aikoinaan pahassa alamäessä, eikä sillä ollut varaa olla pikkumainen, kun talonpaikkaa katsottiin.

Helsingissä museota on mietitty Kauppatorin kulmaan, vanhan Kanavaterminaalin tilalle. Ovatko suomalaiset valmiita siihen, että Helsingin ydinkeskustassa olisi niin voimakas, niin häpeilemätön ja dominoiva rakennus? Ovatko helsinkiläiset valmiit sanomaan, että ennen tätä pystytimme sinänsä mainioita rakennuksia mutta niissä oli yksi yhteinen ongelma.

Alvar Aallon jälkeen ketään ei ole kauheasti kiinnostanut.

Olen sitä mieltä, että Helsingin Guggenheim on rakennettava. Jos se vaatii nöyrtymistä, sitten on nöyrryttävä. Meidän on nieltävä väärä ylpeys, joka pitää Suomen kulttuurin maakuntasarjassa sijalla kolme tai neljä.

Älkää uskoko Jörn Donneria, joka sanoo, että Guggenheim on petkutus, joka hivelee meitä siksi, että suomalaisilla on huono itsetunto. Hän sanoo vanhan kulttuuriradikaalin narisevalla nuotilla, että heti kun joku osoittaa meitä kohtaan vähänkin kiinnostusta, olemme rähmällämme.

Tällä argumentilla voi torjua kaiken paitsi pettuleivän ja Paikkarin torpan. Niistä ulkomaalaiset eivät ole taatusti koskaan kiinnostuneet.

Toinen väistämätön vasta-argumentti on se, että Guggenheim on elitistinen.

Tietenkin se on – sen pitää olla elitistinen, sen pitää olla liioitteleva. Kaikki aikakirjoihin jäävät rakennukset ovat elitistisiä, koska ne ovat kansan voimannäyte. Suomalaisten rakastama Kansallismuseo oli aikoinaan superelitistinen. Olympiastadion oli aivan turhan hieno, ja miten se tornikaan juoksukilpailuun liittyy?

Bilbaon luvut ovat niin vakuuttavia, että hanketta ei voi ohittaa taidehörhöilynä. Viiden ensimmäisen vuoden aikana museo generoi Baskimaahan yli miljardi euroa, moninkertaisesti sen rakennuskustannukset. Minä olen yksi niistä miljoonasta turistista, jotka vuosittain vaeltavat tähän Espanjan Poriin.

Mutta mihin tässä Guggenheimia tarvitaan, onhan meillä omiakin ideoita! Niin on, mutta olemme nyt odottaneet vuosikymmeniä, että niistä syntyisi jotain henkeäsalpaavaa. Sellaista ei ole syntynyt, koska emme arvosta Suomen brändiä yhtä paljon kuin Guggenheim omaansa. Teemme kompromisseja, koska pelkäämme keskinkertaisuuden sotamiesneuvostoa.

Guggenheim toimii alustana muullekin kuin kuvataiteelle. Bilbaon museossa on kaksi loistavaa ravintolaa – Josean Martínez Alijan johtama Nerua on yksi Euroopan parhaista. Helsingin Guggenheim antaisi upean näyteikkunan suomalaisille keittiömestareille, jotka ovat taiteemme huippua juuri nyt.

Frank Gehry sanoo, että Alvar Aallon ihailijana hän suunnittelisi mielellään Helsingin Guggenheimin. Gehryn ensimmäinen tehtävä olisi piilottaa näkymättömiin idolinsa omituisin päästö, naapuritontin Enson pääkonttori.

Gehry on talonrakennuksen rocktähti, starchitect, mutta ei hänkään muuta kullaksi jokaista rakennussuunnitelmaa. Tosin kaikki Gehryn piirtämät rakennukset, jotka olen nähnyt, ovat olleet niin vakuuttavia, että otan hatun päästä. Sanon tämän silläkin uhalla, että Abu Dhabiin vuonna 2013 valmistuva Guggenheim näyttää kuvissa lentokoneen maahansyöksypaikalta.

Talouspolitiikassa suurentelemattomuus on hyve, mutta kaupunkien armottomassa imagokilpailussa anteeksi pyytelemällä ei saa mitään.

Siksi helsinkiläisten pitää Guggenheim-hankkeessa vastata ensin kolmeen kysymykseen. Yksi: annammeko monumentille sen tilan, jonka se tarvitsee? Kaksi: hyväksymmekö, että sen rinnalla vanhat ylpeydenaiheemme ovat hikisen oloisia? Kolme: uskommeko, että kulttuuri voi olla oikea bisnes?

Jos vastaamme yhteenkin kieltävästi, säästämme kaikkien aikaa ja rahaa, jos annamme Guggenheimin tutkiskella museon paikkoja muualla ja jatkamme oman suomalaisen napamme kaivelua.