Avaapa lukija melkein minkä tahansa viime vuosien aikana valmistuneen selvityksen niin sanotun hyvinvointivaltiomme tilasta, viesti on sama. Köyhyys tiivistyy ja takertuu etenkin pariin väestöryhmään: työmarkkinatuen saajiin ja pienten lasten yksinhuoltajaäiteihin.

Viime viikolla julkaistiin Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen (THL) ja Kelan tutkimusosaston selvitys perus- ja vähimmäisturvan yleisyydestä ja päällekkäisyydestä tällä vuosituhannella. Se jatkaa koko tämän vuosituhannen selvitysten sarjaa, joka osoittaa yhä useamman ihmisen ajautuvan toimeentulotuelle siksi, ettei ensisijainen sosiaaliturva riitä elämiseen.

Suomen sosiaaliturvaa on yritetty rakentaa sellaiseksi, että erilaiset perusturvaetuudet – työttömyysturva, sairaus- ja vanhempainraha, opintotuki ja eläke – riittäisivät yhdessä asumistuen kanssa kattamaan tukea tarvitsevan ihmisen tarpeet. Perusturvan saajan ei siis tarvitsisi tilkitä vajeita harkinnanvaraisella toimeentulotuella.

Toimeentulotuki on alun perin säädetty turvaverkoksi tilanteisiin, joihin kansalainen joutuu äkillisen katastrofin vuoksi. Kun muun perusturvan ehtoja on 1990-luvun lamasta lähtien muutettu ja enimmäkseen kiristetty, toimeentuloturvasta on tullut työelämän ulkopuolelle pudonneelle yhä tavallisempi ja pitkäaikaisempi tuttavuus.

Toimeentulotukeen joutuvat turvautumaan etenkin työmarkkinatuen saajat sekä vanhempainvapaalla tai kotihoidontuella olevat yksinhuoltajaäidit. Työmarkkinatuen tai vanhempainrahan lisäksi nämä erityisryhmät saavat toimeentulotuen ohella myös asumistukea.

Alkuperäinen ajatus siitä, että perusturvan eri muodot kykenisivät täyttämään tehtävänsä, ajautuu THL:n ja Kelan selvityksen mukaan yhä kauemmas todellisuudesta. Etuuksien tarve ja ennen kaikkea päällekkäinen käyttö ovat kasvaneet etenkin viime vuosikymmenen loppupuolella.

Vuodesta 2008 vuoteen 2009 asumistuen saajien määrä kasvoi lähes 40 000:lla ja toimeentulotuen saajien määrä yli 17 000:lla. Molempien etuuksien saajien määrä kasvoi yhteensä yli 15 000:lla.

Muutoksista asumistuen määräytymisperusteisiin odotetaan jonkinlaista leikkuria toimeentulotuen saajien kasvuun, mutta varsinaista ongelmaa pienet tulorajojen korotukset eivät ratkaise.

Pahimmalta näyttää se, että kokonaan tulottomien kotitalouksien määrä kasvaa. Sellaisia kotitalouksia, joiden ainoat tulonlähteet ovat toimeentulotuen lisäksi asumistuki ja mahdolliset lapsilisät tai elatustuet, on jo 35 000.

Tulottomien joukossa kasvaa myös nuorten aikuisten ryhmä. Heistä osan työmarkkinatukea on leikattu siksi, etteivät he ole hakeneet opiskelemaan tai ottaneet vastaan tarjottua työ- tai opiskelupaikkaa. Nyt heiltä voidaan leikata vielä toimeentulotukeakin, jos he ovat alle 25-vuotiaita.

Surullisinta on se, että kaikki tämä on ollut tiedossa pitkään. Aiheesta on tehty kymmeniä selvityksiä toimikunnissa, työryhmissä ja komiteoissa. Tietoa on, mutta sitä ei rohjeta käyttää – ei löydy yhtenäistä poliittista tahtoa.

Jokainen ryhmittymä ja jopa yksittäinen poliitikko haluaa kerätä pisteitä käynnistämällä oman työryhmänsä. Köyhyys saa rauhassa tiivistyä.

Yhden köyhyysrajalla elävän ryhmän asioita saatiin sentään paremmalle tolalle, kun mikään ryhmittymä ei kehdannut lisätä vanhusten köyhyyttä. Menetelmä oli yksinkertainen: nostettiin kansaneläkettä runsaalla sadalla eurolla ja muutettiin verotusta niin, että käytännössä nuo runsaat 700 euroa kuukaudessa ovat verotonta tuloa.

Työikäisten ihmisten sosiaaliturvan suuri ongelma on, että pienikin tulo vaikuttaa kaikkiin sosiaalitukiin, joista niin ikään pitää maksaa parinkymmenen prosentin vero. Monimutkainen etuusviidakko johtaa siihen, että on usein jopa edullisempaa jättää ottamatta vastaan lyhytaikaista työtä kuin menettää suuri osa sosiaalituesta – ja hakea tukia uudelleen keikka- tai pätkätyön jälkeen.

Nuorten asemaa yritetään helpottaa erilaisilla työpajoilla. Niistä saadut kokemukset eivät lupaa suuria. Työpajat voivat ehkäistä joidenkin niihin osallistuvien syrjäytymistä, mutta ongelma lyö kasvoille työpajan päätyttyä. Työmarkkinat eivät kaipaa nuoria, joiden ainoa työkokemus on työpajasta. Se voi pahimmassa tapauksessa olla negatiivinen suositus.

Nuorten ja muidenkin kannustinloukkuihin pudonneiden tilannetta voitaisiin helpottaa ottamalla oppia takuueläkkeestä. Säädetään riittävän suuri osuus tuloista tai sosiaalituesta verottomaksi tai korotetaan sitä suojaosuutta, jonka sosiaalitukien saaja voi ansaita. Byrokratia vähenee, ja kannustinloukut madaltuvat.

Talkoot voitaisiin aloittaa siitä, ettei asetettaisi yhtään uutta toimikuntaa vaan käytettäisiin hyödyksi jo olemassa oleva tieto.