Viime marraskuussa 110 Aalto-yliopiston opiskelijaa, opettajaa ja sidosryhmien jäsentä teki kuukauden pituisen opintomatkan Brasiliaan. He lensivät Lissaboniin, matkustivat Atlantin yli Vision of the Seas -luksusristeilijällä ja lensivät takaisin kotiin Rio de Janeirosta.

Aalto on Wavesin eli Aalto aalloilla -projektin aikana opiskeltiin designajattelua, salsaa, seinäkiipeilyä ja surffausta sekä osallistuttiin kestävän kehityksen työpajoihin.

Aalto University Magazinen mukaan risteilyaluksella oli helpompi keskittyä opiskeluun kuin luentosaleissa. "Täällä on enemmän vapautta ja vastuuta kuin Suomessa. Voimme valita opintojen ajan, paikan ja seuran niin kuin haluamme", opiskelija Timo Tiainen toteaa.

Juttua koristaa valokuva, jossa opiskelijat istuvat leveästi hymyillen porealtaassa aurinkolasit silmillään.

"Kun opiskelijat saapuivat Rio de Janeiroon, he jäivät ikävöimään laivan huonepalvelua, ylenpalttisia buffetpöytiä ja pukuillallisia", lehti kertoo.

Aalto aalloilla -projekti kuvaa hyvin sitä, millaisia asioita Suomessa halutaan nykyään tukea. Järjestäjät kutsuivat hanketta "innovaatioprojektiksi". Projekti oli osa designpääkaupunkivuotta, ja sen tärkein tavoite oli verkostoituminen.

Mielenkiintoisen vertailukohteen Aalto aalloilla -projektille tarjoaa helmikuun Yliopisto-lehdessä julkaistu lukijakirje. Siinä Helsingin yliopiston semiotiikan professori Ahti-Veikko Pietarinen kertoo yrittäneensä turhaan saada laitokseltaan käyntikortteja kahden vuoden ajan. Yhteydet konferensseissa tavattuihin ulkomaisiin kollegoihin ovat kadonneet. Verkostoituminen on vaikeutunut.

Humanistisen tiedekunnan ahdinko kertoo, millaisia asioita tämän päivän Suomessa ei haluta tukea. Käyntikorttien lisäksi tiedekunnassa on säästetty niin, että toinen folkloristiikan professuureista sekä folkloristiikan ja kansatieteen yliopistotutkijan tehtävät on jätetty täyttämättä. Molempien näiden keskeisten "kansallisten tieteiden" opetusta ja tutkimusta hoidetaan nyt Helsingin yliopistossa vain kahden vakinaisen työntekijän voimin.

Suomalainen folkloristiikka eli henkisen kansanperinteen tutkimus on Elias Lönnrotin ajoista lähtien ollut yksi kansainvälisesti arvostetuimpia tieteenalojamme. Helsingin Sanomien kulttuuritoimituksen päällikkö Jaakko Lyytinen kirjoitti (HS Merkintöjä 28. 2.) Kalevalan päivän kunniaksi "miehestä, joka loi maalleen menneisyyden". Ajoitus oli sattuva, sillä Lönnrotin perintö on todella jäämässä menneisyyteen.

Heti kolumnia seuranneena päivänä saatiin päätökseen Museoviraston yt-neuvottelut, joiden seurauksena Lönnrotin synnyinkoti, Paikkarin torppa, suljetaan. Lisäksi luovutaan ainakin viidestä muusta museokohteesta. Henkilöstö vähenee noin 50:llä, vaikka virasto on viime vuosina joutunut jo vähentämään noin 50 henkeä.

Museoviraston irtisanomisia on käytetty lisäperusteluna Guggenheim-hankkeen vastustamiselle, mutta itse Museoviraston toimintakyky ei tunnu kiinnostavan ketään.

Suomalaiset kuvittelevat, että kulttuuriperintömme on olemassa itsestään. Torpat, kartanot ja kansanrunot eivät kuitenkaan säily, jollei niitä hoideta, tutkita ja tulkita uusista näkökulmista. Harva oivaltaa, että kulttuurintutkijoiden työpaikat on vähennetty lähes nollatasolle. On turha kuvitella, että seuraavilla sukupolvilla on enää käytössään suomalaisen perinteen asiantuntijoita.

Syy ei ole pelkästään pahoissa poliitikoissa. Aalto aalloilla -projekti toteutettiin opiskelijavoimin ja enimmäkseen sponsorirahoilla. Sillä oli tyylikkäästi hoidettu tiedotus Twittereineen kaikkineen. Kansallismuseolla ei ole vieläkään edes Facebook-sivua. Seurasaaren palvelut ovat niin surkeat, että sinne pitää ottaa mukaan omat eväät.

Museovirasto ei ole vuosikausiin toteuttanut mitään suurelle yleisölle tarkoitettua modernia ja näyttävää uutta avausta. Sitä eivät ole tehneet myöskään Suomalaisen kirjallisuuden seura SKS tai Kotimaisten kielten keskus (tähän vuoteen asti Kotimaisten kielten tutkimuskeskus) Kotus.

Kansallisen kulttuurin instituutiot ovat rutinoituneet, kääntyneet sisäänpäin ja muuttuneet näkymättömiksi. Kansalaiset eivät enää tiedä, mitä kulttuurintutkijat tekevät. Siksi alaan kohdistuvat leikkaukset eivät herätä jupinaa.

Toisin oli Kustaa Vilkunan aikoina. Hän loi kansatieteen professorina käsityksen, jonka mukaan savokarjalainen kaskiviljely oli todiste suomalaisen talonpoikaiskulttuurin neroudesta. Se tarjosi maalaisliitolle positiivisen identiteetin, joka henkilöityi Kekkoseen. Vilkuna päätyi Kekkosen lähipiiriin, ja kansallisista tieteistä tuli hyvin rahoitettuja muotialoja, jotka saivat paljon julkisuutta.

Tämän päivän vallanpitäjiä ei kiinnosta menneisyys. Nyky-Suomen ja sen valtapuolueen kokoomuksen sankareita eivät ole talonpojat vaan kasvuyrittäjät. Kaikelle, mitä kutsutaan innovaatioksi, tuntuu riittävän loputtomasti rahaa. Muusta ei edes tiedetä.

Suomalaisella kulttuurintutkimuksella on paha viestintäongelma. Voisivatko vaikkapa Aalto aalloilla -projektin järjestäneet opiskelijat vähän auttaa?