Ruotsin taloudella menee hyvin. Miksi? Sitä kysyvät myös ruotsalaiset.

Ruotsissa on käynnissä jatkuva kiista siitä, meneekö Ruotsilla hyvin porvarien vai demarien ansiosta. Entä kumman reseptillä menestys jatkuu?

Ruotsin menestys on saanut symbolikseen porvarihallituksen valtiovarainministerin Anders Borgin. Talouslehti Financial Times valitsi vastikään Borgin Euroopan parhaaksi valtiovarainministeriksi. On jopa sanottu, ettei Ruotsin talousihme ole porvarien vaan Borgin ansiota.

Mutta on myös niitä, joiden mielestä porvarit vain tekivät loppuun sen, minkä demarit aloittivat. Ja sitten ovat vielä ne, jotka sanovat, että Ruotsin talouden lähihistoria on paljon moniulotteisempi kuin tiukka blokkijako antaa ymmärtää.

Tämä mieltä ovat taloustieteilijät Andreas Bergh ja Magnus Henrekson. Heidän uusi kirjansa Varför går det bra i Sverige? on kiinnostavaa luettavaa. Ruotsin malli on nyt aivan toinen kuin 20 vuotta sitten.

Ruotsin talouden kriittinen piste osuu 1990-luvun alkuun. Niin kuin myös Suomen.

Iski raju lama. Samaan aikaan Ruotsi oli jumissa kannustinloukussa. Oli sekä maailman ankarin verotus että maailman parhaat sosiaalietuudet.

Kruunu huojui, mutta sitä puolustettiin tiukasti – pakkodevalvointiin asti. Vuoden 1992 taistelu kruunun puolesta symboloi Ruotsin poliittista yhtenäisyyttä yli puoluerajojen, Andreas Bergh sanoo.

Ruotsi ryhtyi radikaaleihin uudistuksiin. Ruotsi kevensi tuloveroa, sitoi eläkkeet reaalitalouteen, karsi sosiaalietuuksia, lisäsi keskuspankin riippumattomuutta ja päätti tiukemmista budjettisäännöistä.

Uudistuksista kolme oli muita tärkeämpiä. Ensinnäkin alkoi taistelu inflaatiota vastaan. Inflaatio on ollut kaksi viime vuosikymmentä heikko ja tasainen.

Toisekseen kokonaisveroastetta ryhdyttiin alentamaan. Carl Bildtin porvarihallitus ja sittemmin Borg jatkoivat sitä, minkä demarit aloittivat.

Kolmanneksi Ruotsi avautui. Ruotsista rakennettiin kainostelematta taloudeltaan avoin, vientivetoinen ja kilpailukykyinen maa. Ja toisin kuin Suomi, Ruotsi ei keskittynyt vain telekommunikaatioon.

Ruotsin ongelma on, etteivät nykydemarit ja -porvarit oikein ymmärrä, miten radikaalisti Ruotsi uudisti talouttaan.

Nykydebatissa rintamalinjat jymähtävät yleensä verotukseen. Heti valtaan päästyään porvarihallitus alensi tuloveroja – mutta kun talouskriisi taas vyöryi päälle, veroale pantiin jäihin.

Ei ihme, että Borg nyt empii. Pelkkä tuloverojen alennus ei selitä menestystä.

Vuonna 1990 Ruotsin kokonaisveroaste oli 56 prosenttia. Nyt se on 46. Veroalen vaikutus talouskasvuun on vain 0,5–1 prosenttiyksikköä, Bergh ja Henrekson osoittavat.

Juju on siinä, mitä valtio verorahoilla tekee. Ja siinä, että kansa luottaa valtion tekevän veroilla jotain hyödyllistä.

Ruotsin menestyksen salaisuus on nimittäin pitkälti siinä, että se on vahvan luottamuksen yhteiskunta. Luottamus kasvattaa talouskasvua. Ja talouskasvu luottamusta, Bergh ja Henreksen sanovat.

Ruotsin seuraava suuri kysymys on, miten se saa luottamuksen jatkumaan. Kuka ja mikä saa kansalaiset luottamaan siihen, että nyt tehtävät ratkaisut ovat oikeita?

Uusia uudistuksia nimittäin tarvitaan. Bergh ja Henreksen sanovat, että etenkin työmarkkinareformilla on kiire. Ruotsalaiset eivät nimittäin vaihda työpaikkoja riittävästi.

Bergh ja Henreksen eivät aja irtisanomisen helpottamista, vaan he haluavat nopeuttaa rekrytointia. Vaikka yritys kasvaisi vauhdilla, se ei saa väkeä. Ihmiset eivät luota siihen, että työ olisi nykyistä parempi.

Suurimpia ongelmia on kuitenkin se, että nuoret ja ulkomailla syntyneet eivät työllisty. Tulee kalliiksi, jos vain tuottavin työvoima on töissä ja joutuu rahoittamaan ei niin tuottavien toimeentulon.

Sekin on kuitenkin osa systeemiä, että kaikki eivät ole töissä. Siksi on syytä myös koko ajan kysyä, pitäisikö joitakin veroja joskus myös korottaa, jotta hyvinvointivaltio pysyy pystyssä. Siis tämä nykyinen malli, jota voi kutsua kapitalistien kansankodiksi.