Kun Saksa alkaa puhua Euroopan tulevaisuudesta, muut vastaavat puhumalla Euroopan menneisyydestä.

Vanha sanonta pitää juuri nyt paikkansa enemmän kuin aikoihin. Saksa – ja muutkin velkakriisissä olevien auttamiseen tiukimmin suhtautuvat maat – ovat Etelä-Euroopassa kansalaisten hampaissa.

Keskiviikkona Kreikan presidentti Karolos Papoulias kertoi, että AAA-maiden suhtautuminen Kreikkaa kohtaan on loukkaavaa. "Kuka herra [Saksan valtiovarainministeri Wolfgang] Schäuble on loukkaamaan Kreikkaa? Keitä hollantilaiset ovat? Keitä suomalaiset ovat?" hän tiuski radiohaastattelussa.

Taloudellisella ja poliittisella integraatiolla luotu Euroopan yhteisymmärryksen pinta lohkeilee, historia palaa nykypäivään, velkakriisissä säästöjä vaatineet rinnastuvat natseihin, ja Saksan lippuja poltetaan.

Historian käärmearkku on avattu Kreikassa. Jo pari vuotta sitten, kun Kreikan avustamista suunniteltiin, maan moninkertainen ministeri ja Suomea EU-jäsenyysneuvotteluissa nöyryyttänyt Theodoros Pangalos palasi natsihistoriaan. Pangalos epäili, että Kreikan rahatilanne olisi parempi, jos natsit eivät olisi lähtiessään varastaneet Kreikan keskuspankin kultavarantoa.

Viime vuosien aikana karikatyyrit ovat vahvistuneet. Saksalaisten mielestä kreikkalaiset ovat laiskoja ja korruptoituneita. Kreikassa Saksa mielletään entisen natsivallan henkiseksi perilliseksi ja Saksan johdolla vaaditut ja ulkomailta valvotut säästöt näyttäytyvät natsimiehityksen henkisenä perintönä.

Saksan toiminta velkakriisissä ei ansaitse arvosanakseen täyttä kymppiä. Alun hidastelua seurasi myöhempien vaiheiden vitkuttelu. Saksa vastusti Euroopan keskuspankin aktiivisempaa roolia kriisin hallinnassa, mikä on osoittautunut vääräksi linjaukseksi nyt, kun EKP on ottanut tällaisen roolin ja rauhoittanut tilannetta. Valtiolliseen avustamiseen lähdettiin alkupaniikissa, mutta toimintaa ei Saksan vastustuksen vuoksi myöhemminkään yritetty suunnata pankkien tukemiseen.

Kreikka ansaitsee tietysti Saksaa heikomman arvosanan. Kun euroaluetta rakennettiin, henkiseksi tukipilariksi otettiin annettuna solidaarisuus, jossa kaikki panevat taloutensa kuntoon, mikä johtaa yhteisen edun kumuloitumiseen. Kreikan toimista voisi päätellä, että siellä solidaarisuus ajatellaan epäonnistumisen jälkeiseksi solidaarisuudeksi, jossa vahva avustaa heikkoa ja euroalue on tulonsiirtounioni.

Saksan arvostelu on kuitenkin kohtuutonta. Maa on sijoittanut rahaa velkakriisin hoitoon selvästi enemmän kuin mikään muu maa Euroopassa. Toki Saksalla on pankkijärjestelmänsä takia paljon vastuitakin kriisimaissa – mutta niin on Britanniallakin, joka on kieltäytynyt avustamasta.

Saksa on ollut vaihtotasejättiläinen, mikä on vinouttanut euroaluetta. Saksa tekee, kun taas velkakriisimaat ostavat ja käyttävät ostoksiinsa saksalaisten pankkien lainoja. Mutta onko se Saksan vika?

Nyt kun Suomen vaihtotase on romahtanut, suomalaisilta päättäjiltä kannattanee kysyä, tuleeko ylijäämää pitää hyveenä vai paheena.

Saksa on tehnyt taloudestaan vuosien tietoisella virittämisellään erittäin kilpailukykyisen. Tämä suunta on ollut avoinna kaikille muillekin euromaille. Yhtä hyvin ei tarvitse onnistua, mutta samaan suuntaan olisi voitu yrittää edetä etelässä – ja pohjoisessakin.

Euroopan henkinen muutos tulee vaikuttamaan Euroopan unioniin, järjestelmään, joka perustettiin yhdistämään kansoja ja hoitamaan sodan repimiä haavoja.

EU-päättäjät mieluusti vastaavat tällaisiin arvioihin, että kone toimii ja päätöksiä syntyy, vaikka pinnalla kuohuukin. Niin varmasti onkin, mutta kansojen keskinäinen solidaarisuus hupenee, ja karikatyyrit muuttuvat mielikuviksi todellisuudesta. Kansallinen politiikka joutuu ottamaan huomioon tällaisen henkisen murroksen, jota talouden taantuma lietsoo.

Odotettavissa on – kuten Suomessa kehutaan – tiukempaa EU-politiikkaa ja kovempaa yritystä pitää kiinni kansallisista eduista. Jo nyt on edetty pitkälle tällä tiellä: velkakriisin hoidossa avustajamaat ovat tavan takaa nostaneet päätösten tärkeimmäksi tavoitteeksi sen, miten omista eduista pidetään tiukimmin kiinni.

Riippumatta siitä, onko omien etujen varjeleminen oikein vai väärin, joltain osin on vain niin, että yhden voitto on toisen tappio. Tiukemmat säästö- ja vakuusvaatimukset ovat voitto avustajille mutta tappio säästäjille. Kreikalle asetettu lyhyt taluutushihna on voitto epäluuloisille avustajille mutta tappio demokratialle.