Olin viime perjantaiaamuna kävelyllä Frankfurtin Stadtwaldissa, joka on hieman Helsingin Keskuspuistoa vastaava metsäalue kaupungin eteläpuolella. Oli arkiaamu, joten liikkeellä oli vain jokunen lenkkeilijä, pyöräilijä ja koiranulkoiluttaja.

Yhtäkkiä hyvän matkan päästä takaani kuului tarmokas kellon kilinä. Havahduin ajatuksistani ja astuin askeleen verran sivummalle. Samassa hyväntuulisen näköinen eläkeläispappa ajoi ohitseni kättään heilauttaen.

Jäin miettimään, miksi papan kellonsoitto sai minut hätkähtämään. Päädyin siihen tulokseen, etten itse asiassa ollut kuullut sellaista pitkään aikaan.

Helsingin ulkoiluteillä polkupyörän kellonsoitosta on tullut yhä harvinaisempi luontoääni.

Saksalaispapalla olisi ollut hyvin tilaa ohittaa minut ilman kellonsoittoakin, mutta hän halusi viestittää olevansa tulossa siltä varalta, että äkkiarvaamatta astuisin hänen tielleen.

Papan täydellinen vastakohta löytyy Helsingistä. Tässä lajityypin tuntomerkit: mies, ikää 25–50 vuotta, alla uusi nopea pyörä, yllä kirjava ihonmyötäinen pyöräilyasu, päässä kypärän lisäksi läpitunkemattomat suojalasit ja korvissa usein kuulokkeet – sekä vauhtia niin paljon kuin kintereistä irtoaa. Soittokello näiden herrojen ajopeleistä näyttää puuttuvan, tai ainakaan he eivät sitä käytä.

Kuusi vuotta Vantaanjoen rantatiellä koiraa ulkoiluttaneena olen kymmeniä kertoja joutunut vaaratilanteeseen, kun koira on saanut päähänsä siirtyä haistelemaan tien toisen puolen tuoksuja ja takaa on samaan aikaan tullut polkupyöräohjus. Joudun kaiken aikaa pälyilemään olkani yli, etten vain tulisi yllätetyksi.

Vastaavanlaisia kokemuksia on muillakin koiranulkoiluttajilla samoin kuin pienten lasten kanssa liikkuvilla ja vanhuksilla. Jotkut vanhukset eivät enää uskalla kulkea rantatiellä, sillä pelkäävät selän takaa syöksyviä pyöräilijöitä.

Vaaratilanteet voitaisiin välttää, jos nämä pyöräteiden kamikazet viitsisivät hankkia soittokellon, jollainen pyörässä olisi jo lainkin mukaan oltava, ja myös käyttäisivät sitä aktiivisesti ja ajattelevasti.

Olen vuosien mittaan miettinyt, miksi näin yksinkertainen asia ei valkene tälle porukalle. Onko kysymys empatian puutteesta, kyvyttömyydestä asettua toisten asemaan ja ottaa heidät huomioon?

Frankfurtin kävelykeskustassa pyörätien liikennemerkissä oli lisäkilpi, jossa kehotettiin ajamaan kävelynopeudella. Kehotusta noudatettiin, ja liikenne sujui joustavasti. En muista kuulleeni enkä nähneeni, että Helsingissä olisi rajoitettu pyöräilijöiden ajonopeutta.

Kysyin kerran ilman valoja ajaneelta pikakiitäjältä, miksei hän käyttänyt ajovaloa. "Minä näen ihan hyvin ilman valoakin", kuului vastaus. Ikään kuin valojen käytössä ei olisi yhtä paljon kyse näkymisestä kuin näkemisestä.

Eräässä takavuosien mielipidekirjoituksessa muuan pyöräilijä muistaakseni paljasti nauttivansa siitä, kun hän sujahtaa edellä kulkevaa jalankulkijaa hipoen tämän ohitse.

Ehkäpä pyörätiestä on tullut näille sankareille tosielämään siirretty tietokonepelin jatke, kilparata, jolla lapset, vanhukset ja koirankusettajat ovat vain kiusallisia hidasteita, kuin keilat keilaradalla. Siihen viittaa myös tapa, jolla he eristäytyvät muista ihmisistä lasiensa ja kuulokkeidensa taakse kosmiseen yksinäisyyteensä. Liekö musiikkina Tähtien sodan teema tai Avaruusseikkailu 2001:n tunnus Also sprach Zarathustra?

Musiikin kuuntelu pyörällä ajaessa taitaa sitä paitsi olla kiellettyä, koska se häiritsee keskittymistä liikenteeseen.

Mikä saisi kellot soimaan? Toivottavasti oppi ei tule onnettomuudesta. Kolmeakymppiä liikkuva polkupyörä voi tehdä pahaa jälkeä jalankulkijaan törmätessään, eikä pyöräilijäkään välttämättä selviä rytäkästä ehjin nahoin.

Jo omankin edun vuoksi olisi hyvä soittaa kelloja, ettei tarvitse soittaa kirkonkelloja.

No, pianhan pyöräilykausi on ohi ja ongelma siirtyy ensi kevääseen.

Kamikazepyöräilijöiden hengenheimolaisia sen sijaan voi seurata talvellakin. He ovat tositoimissa Paloheinän laduilla huudellessaan hitaammille naishiihtäjille: "Pois tieltä, lehmät!"