Tuleva tasavallan presidentti Sauli Niinistö (kok) järjesti maanantaina tiedotustilaisuuden Helsingissä, ennen niin kuuluisalla Kalastajatorpalla, valtion vierastalon vieressä.

Niinistöltä ei irronnut sunnuntai-illan jälkeen paljon uutta. Hän lupasi olla omistautuva presidentti ja varoitti kansan jakautumisesta.

Juristina Niinistö pitänee tarkkaan huolen siitä, että hän ei toimiessaan mene saapastelemaan hallituksen tontille, mutta voimakastahtoisena poliitikkona hän ottanee kaiken sen tilan, joka on tarjolla. Niinistön ja pääministeri Jyrki Kataisen (kok) välejä pidetään jonkin verran jännitteisinä.

Kokoomuksella menee nyt kaiken kaikkiaan hyvin. Se elää varsinaista kultakauttaan. Ensimmäistä kertaa historiassa se on eduskunnan suurin puolue ja samalla myös pääministeripuolue.

Ulko- ja EU-politiikassa kokoomuksella on maaliskuun alusta lähtien miltei värisuora, kun presidentti, pääministeri sekä ulkomaankauppa- ja eurooppaministeri ovat kokoomuslaisia. Mikäli hallitus pysyy koossa, kokoomuksen värisuora vahvistuu parin vuoden kuluttua vielä EU-komissaarilla, kun keskustalaisen Olli Rehnin toinen kausi päättyy ja hänen seuraajakseen todennäköisesti valitaan nykyinen EU-ministeri Alexander Stubb.

Vain Sdp:llä on viime vuosikymmeninä ollut ulkopolitiikan johdossa vielä kattavampi edustus. Paavo Lipposen hallitusten aikaan oli presidenttinä ensin Martti Ahtisaari ja sitten Tarja Halonen. EU-komissaarina oli Erkki Liikanen ja ulkoministerinä ensin Halonen ja sitten Erkki Tuomioja.

Kokoomus on siis vahvemmilla kuin koskaan. Voittajien kyydissä on kiva olla, joten kokoomuksella saattavat mennä hyvin vielä ainakin kunnallisvaalit. Mutta mitä muuta iloa puolueella on asemastaan?

Presidentti toki jättää puolueen jäsenyyden tultuaan valituksi, mutta Niinistön porvarilliset arvot eivät jää puoluetoimistolle jäsenkirjan mukana. Presidentin tulisi kuitenkin olla koko kansan presidentti, eikä syrjäseuduilla ole toisen kierroksen äänestysaktiivisuuden perusteella presidenttiä ainakaan juuri nyt.

Sdp:n politiikkaa Lipposen kummankaan hallituksen aikana ei voi pitää järin vasemmistolaisena, edes demarien itsensä mielestä. Tuolloin hallitus teki sen, minkä se silloin katsoi tarpeelliseksi, jotta Suomi saatiin lamasta nousuun.

Tilanne on Lipposen hallitusten aikaan verrattuna siinäkin mielessä samanlainen, että maassa on monen puolueen sinipunahallitus.

Puolueet ovat muuten samat kuin Lipposen hallituksissa, mutta lisänä ovat vielä kristillisdemokraatit. Kokoonpano oli todennäköisesti viimeinen Kataisen käytettävissä olleista vaihtoehdoista.

Kaiken lisäksi kokoomus joutui hyväksymään hallitukseen vastoin tahtoaan – Sdp:n vaatimuksesta – myös vasemmistoliiton.

Kevään ennätyksellisen pitkät ja kertaalleen katkenneet hallitusneuvottelut osoittivat, kuinka vaikeaa poliittisen kentän äärilaidoista muodostuvan hallituksen yhteistyön hiominen on. Hallitusta pitää koossa vain uusien vaalien pelko. Sekin saattaa hälvetä, mikäli perussuomalaisten kannatus alkaa osoittaa taantumisen merkkejä. Silloin uhkaavat hajotusvaalit.

Hallituksella on tänä vuonna edessään useita kipeitä päätöksiä, jotka saavat sen rivit rakoilemaan. Ensimmäisenä ovat vastassa valtiontalouden säästöpäätökset helmi–maaliskuussa. Pääpuolueilla kokoomuksella ja Sdp:llä vaikuttaisi olevan eri näkemys sekä säästöjen suuruudesta että keinoista.

Säästöpäätösten jälkeen hallituksen pitää todennäköisesti päättää, millä tavalla paikataan julkisen talouden pitkän aikavälin kestävyysvajetta. Työmarkkinajärjestöt neuvottelevat siitä parhaillaan, mutta hallituksen pääpuolueilla on eri näkemys senkin keinoista.

Lisäksi pitäisi vielä saada kuntauudistusta eteenpäin. Kunnallisvaalitkin ovat kohta ovella.

Kokoomuksella on siis kohta Suomen politiikan tärkeimmät avainpaikat. Siitä huolimatta puolue ei pääse toteuttamaan sellaista politiikkaa kuin tahtoisi. Puolueen vaaleissa saamat rahkeet eivät siihen riitä. Kokoomuksen on vain yritettävä pelata niillä korteilla, jotka sillä on vaalien jäljiltä kädessään.