Kun Ranskan keskuspankin pääjohtaja Jean-Claude Trichet valittiin kahdeksan vuotta sitten Euroopan keskuspankin johtoon, pankin keskeiset huolet liittyivät inflaatiovauhdin desimaaleihin.

Italian keskuspankin johdosta tiistaina EKP:n pääjohtajaksi siirtyneen Mario Draghin haasteet ovat suuremmat: miten pankin uskottavuus säilytetään, mitä tapahtuu pankin tukiostoille sekä niissä tehdyille ja tehtäville hankinnoille, ja mihin pankki suuntaa siitä alkuperäisen mandaattinsa ja velkakriisin vaatiman toimintatavan välimaastosta, johon se on joutunut?

Trichet'n aikana EKP luisui alkuperäisestä, inflaatiovauhdin säätelyyn keskittyvästä mandaatistaan kohti sitä toimintatapaa, jota Yhdysvaltain keskuspankki harjoittaa maan talouden työnjaossa.

EKP tuli turvaamaan rahamarkkinoiden likviditeettiä finanssikriisin kurimuksessa. Se alkoi puolitoista vuotta sitten ostaa markkinoilta velkakriisimaiden joukkovelkakirjoja tukeakseen näitä maita.

Toimintatavan säätö ei ollut Trichet'n kuningasidea vaan finanssikriisin, reaalitalouden vaikeuksien ja valtioiden velkakriisin sanelema pakko.

Euroalueen kuumimpina kriisin hetkinä jäsenmaiden ja EU-byrokratian uskottavuus oli markkinoiden silmissä romahtanut ja ainoa uskottava toimija oli keskuspankki.

Keskuspankin oli pakko lainata uskottavuuttaan EU-päättäjille.

Trichet kiinnitti jo toimikautensa alkuaikoina huomiota siihen, että euromaiden velat ja vajeet kasvavat vaarallisiin mittoihin eikä euroalueen kurinpitosopimusta, kasvu- ja vakaussopimusta, noudateta. Varoituksia ei kuultu.

Saksalaisen, kurinalaisen rahapolitiikan kannattajana tunnettu Trichet ei selvästikään pitänyt siitä, että keskuspankin oli oltava apuna sammutustyössä, kun valtioiden johtajat kinastelivat letkujen paikoista.

Trichet tiesi, että tukiostot kriisimaista keräävät keskuspankin sisälle omaisuuseriä, jotka voivat muuttua suurelta osalta roskaksi ja horjuttaa viimeisen uskottavan kriisinhoitajan mainetta.

Vaara kasvoi, kun valtiojohtajat kääntyivät sille kannalle, että Kreikan veloista on pyyhkäistävä puolet pois. Kreikan velanhoitokyvyn kannalta linjaus edusti tosiasioiden tunnustamista, mutta samalla päättäjät vetäisivät maton heitä pelastamaan tulleen keskuspankin alta.

EKP vastusti myös väliaikaisen vakausrahaston kytkemistä kylkeensä, koska se pelkäsi tällaisen järjestelyn tuovan jäsenmaiden talouspolitiikan tarpeita pankin sisälle ja samalla tartuttavan jäsenmaiden uskottavuuspulan. Tässä Saksa pelasti pankin vastustamalla ideaa.

Ristiriitainen asema välttämättömyyden paineen ja oikeaoppisuuden välissä on heijastunut EKP:hen. Erityisesti Saksassa sen katsottiin ottavan liian suuria riskejä.

Trichet'n seuraajaksi kaavailtu Saksan keskuspankin pääjohtaja Axel Weber erosi helmikuussa tehtävästään. Pankin johtokunnan jäsen, pääekonomisti Jürgen Stark erosi syyskuussa. EKP:n johtokunnan entinen jäsen Otmar Issing arvosteli pankin tukiostoja.

Näkemyserot ostoista ja EKP:n toimintatavasta eivät ole vieläkään kokonaan kadonneet pankin sisältä.

Kaiken lisäksi keskuspankin ja euroalueen rahapolitiikan asemointia vaikeuttaa se, että velkakriisi täristää alueen taloudet entistä eritahtisemmiksi.

Huomenna EKP päättää, mitä se tekee keskeiselle ohjauskorolleen. Linjaus on Mario Draghin ensimmäinen näkyvä toimi pankissa.

Tehtiinpä korolle mitä tahansa, päätös ei näkyvyydestään huolimatta todellakaan ole Draghin haasteiden joukossa suurin vaan edustaa ainoastaan sen kokoluokan asioita, joihin Trichet'kin joutui EKP-uransa alkumetreillä.

Korkopäätöksestä ja sitä seuraavista kommenteista etsitään kuitenkin vastausta siihen, onko Draghi edeltäjäänsä pehmeämpi. Vakavammin tätä mitataan sellaisissa suurissa kysymyksissä, joissa Draghilla ei pankin sisäisten paineiden ja ulkoisten vaarojen vuoksi ole varaa pehmeyteen.