Koululaisilta odotetaan jo tiedemiehen taitoja

Pääkirjoitus
 
Timo Tossavainen ja Helena Ruuska Kirjoittajat ovat oppikirjailijoita ja opettajankouluttajia Itä-Suomen ja Helsingin yliopistoissa.

Suomalainen koulujärjestelmä on kansallinen ylpeydenaihe, mutta rakasta lasta myös piiskataan monesta asiasta. Viimeaikaisen kritiikin kohteena ovat olleet oppikirjat.

Hiljattain Tiede-lehdessä (8/2011) tarkasteltiin koulussa käytettävien oppikirjojen ajantasaisuutta. Professorit Kari Enqvist ja Jouni Viiri totesivat fysiikan oppikirjojen jääneen jo sata vuotta ajastaan jälkeen. Heidän kritiikkinsä kohdistui oppimäärän sisällön hämärään ja vanhanaikaiseen jäsentämiseen. Akatemiaprofessori Jukka Jernvallin tuomio nykyisistä biologian oppikirjoista oli hyvin samansuuntainen.

Eija Aalto ja Peppi Taalas Jyväskylän yliopistosta syyttivät puolestaan Helsingin Sanomissa (2. 9.) oppimateriaalien kustantajia siitä, että nykyiset oppimateriaalit eivät edistä opetuksen kehittämistä. Opetussuunnitelma on normi, mutta käytännössä opetusta ohjaavat konservatiiviset oppimateriaalit.

Koulu muuttuu yhteiskunnan mukana, mutta perustehtävä pysyy samana: koulun pitää tutustuttaa olemassa olevaan ja valmistaa tulevaan. Yhä nopeammin muuttuvissa oloissa opettajien on kuitenkin entistä vaikeampi arvioida, mihin lapsia ja nuoria tulisi kasvattaa ja mitä he oikeasti oppivat.

Tähänkin ongelmaan on tarjottu ratkaisuksi tekniikkaa: kaikki muuttuu hyväksi, kun luokkiin saadaan tietokoneet ja älytaulut.

Tätä mantraa voidaan toki yrittää perustella nykyaikaisella oppimiskäsityksellä. Oppimisessa rakennetaan ja muokataan moniulotteista, verkostomaista tietoa. Tietoyksiköt ja niiden väliset linkit voivat olla mitä tahansa yksittäisistä anekdooteista monimutkaisiin prosesseihin ja skeemoihin.

Tällainen rakenne käy yksiin internetin logiikan kanssa. Perinteisen, lineaarisesti etenevän oppikirjan on vaikea vastata nettiajan haasteeseen.

Ei ole kuitenkaan itsestään selvää, millaista tehokas koulutyöskentely ja oppiminen on digitaalistuvassa oppimisympäristössä. Jos keskeistä tietoa ei löydäkään enää yhdestä oppikirjasta – tai opettajan oppaasta – vaan se on hajallaan siellä täällä, mitä ja miten koulussa opiskellaan?

Viime vuosikymmeninä koulussa on otettu vasta ensi askelia siihen suuntaan, että oppilas muuttuisi pänttääjästä tiedon konstruoijaksi. Opetussuunnitelmien perusteiden uudistamiseen liittyvän keskustelun perusteella näyttää siltä, että nyt lasten tulisi kehittyä suoraan tutkijoiksi: valtavan informaatiomäärän prosessoijiksi ja siitä oleellisen erottamaan kykeneviksi pikkutiedemiehiksi.

On suuri vaara, että inhimillinen näkökulma unohtuu. Lapsi tai nuori ei pysty käsittelemään suuria aineistoja sisäistävästi, analyyttisesti ja kriittisesti, vaikka oppiikin nopeasti kokoamaan näennäisesti johdonmukaisia esityksiä eri lähteistä leikkaa ja liimaa -menetelmällä.

Ellei keskimääräinen luokkakoko pienene selvästi, tulevaisuuden koulussa oppiminen ja ymmärtäminen voivat helposti korvautua näennäissuorituksilla.

Millaisille tiedon valtateille oppijat lähtevät digivisionäärien koulussa? Varsinaisten sähköisten oppimateriaalien lisäksi he päätyvät väistämättä myös sivustoille, jotka on tarkoitettu aikuisille, asiantuntijoille, rikollisille, propagandaksi tai viihdykkeeksi.

Yksittäisellä opettajalla tai koululla ei juuri ole käytettävissään keinoja oppilaiden suojelemiseksi sopimattomilta aineistoilta. Internetiin perustuvia oppimisympäristöjä ei voida tehokkaasti eristää asiattomista sisällöistä. Lapset ja nuoret tarvitsevat kuitenkin edelleen suojelua ja rajoja.

Sähköisissä oppimateriaaleissa on toki paljon potentiaalia, jota on jo osattu hyödyntää tarkoituksenmukaisesti. Tekniikan kehittyminen on johtanut siihenkin, että opettajat jakavat ja kehittävät yhdessä omia oppimateriaalejaan. Parhaimmillaan ne ovat innovatiivisempia kuin perinteisten kustantajien materiaalit, mutta toisaalta ilmiöön liittyy useita avoimia ongelmia.

Kuka korvaa omien materiaalien laadintaan käytetyn työn? Kuka omistaa tekijänoikeuden niihin? Ja ennen kaikkea: kuka vastaa aineistojen saatavuudesta, oikeellisuudesta, asiallisuudesta ja ajantasaisuudesta?

Näiden ongelmien suuruudesta saa käsityksen, kun huomaa, että viime aikojen kritiikki on kohdistunut perinteisiin oppikirjoihin, joiden laatimiseen useat asiantuntijat ovat käyttäneet tuhansia työtunteja. Laadukas oppimateriaali ei synny vähällä vaivalla eikä ilmaiseksi digimaailmassakaan.

Opettajilla, tutkijoilla ja oppimateriaalien tekijöillä on edessään valtava yhteinen haaste uusien pedagogisten mallien luomisessa. Kehittyneitä laitteita ei pidä käyttää niiden toimintojen jäljittelyyn, jotka onnistuvat liitutaulunkin äärellä. Valtakunnallisten opetussuunnitelmien perusteiden uudistus on loistava mahdollisuus määritellä suuntaviivoja sille, millaista pedagogiikkaa sähköisissä oppimisympäristöissä tulisi harjoittaa.

Hyvässä koulussa tekniikka ei ohjaa vaan palvelee oppimista ja ihmisenä kasvua. Nykyään houkutus sortua syventymisen sijasta pinnalliseen kokeiluun on liian suuri, jos oppilaat eivät ole riittävän motivoituneita tai opettaja tuntee itsensä epävarmaksi tekniikan käytössä. On myös hyvä muistaa, että virtuaalitodellisuus ei päihitä koulumaailmassakaan ihmisten kohtaamista kasvokkain.