Kauniina kesäiltana on mainiota tarkkailla, miten Helsinki muuttuu. Hyppää vain pyörän selkään ja polje vaikkapa kohti koillista: Viikkiin, Viikinmäkeen, Vanhankaupunginkoskelle ja Arabianrantaan.

Tuntuu ihmeelliseltä, että yhdessä vuosikymmenessä näille kulmille on noussut koteja yli 20 000 helsinkiläiselle. Lisää on tulossa tuhansia, kun Kalasataman rakentaminen pääsee vauhtiin.

Kaupungin tiivistäminen on hyvästä. Sillä on kuitenkin monenlaisia seurauksia, joita kuntapoliitikot eivät tunnu millään pystyvän hahmottamaan ja ratkaisemaan.

Vaikka uudet asukkaat sukkuloivat tietysti eri puolille seutua työpaikoilleen, uusia liikenneratkaisuja ei vain synny.

Kaikki tunkevat ennestäänkin ruuhkaiselle Hämeentielle ja Sturenkadulle. Joukkoon liittyy myös monta tuhatta Viikin ja Kumpulan kampukselle sukkuloivaa opiskelijaa.

Tavallinen pyöräilijäkin ymmärtää, että joukkoliikenne tökkii tulevaisuudessa entistä enemmän. On aivan varma, että ruuhkat vievät jokaiselta bussissa ja ratikassa istujalta joka päivä monta minuuttia enemmän kuin muutama vuosi sitten.

Retki jatkuu Vallilanlaaksoon. Pyörätie kulkee muutama vuosi sitten puretun satamaradan vierellä. Rata kulki Vallilan vanhan siirtolapuutarhan pohjoisreunalla.

Upeaksi kunnostettu kasvitieteellinen puutarha avautuu Kumpulan kartanon maille. Siirtolapuutarhassa tuoksuvat syreenit ja kukat.

Mutta paratiisi uinuu – ei näy picnicporukoita eikä iltakävelijöitä.

Keitä varten päättäjät haluavat säilyttää Vallilanlaakson rauhan? Eikö kukaan ajattele niitä 23 000:ta matkustajaa, joiden HSL on arvioinut käyttävän Pasilaan johtavaa joukkoliikennekatua, jos sellainen rakennettaisiin?

Jos uusi bussi- ja ratikkabaana rakennettaisiin, se helpottaisi myös vanhojen katujen ruuhkaa. Näin jokainen matkalainen säästäisi ainakin viisi minuuttia päivässä. Vuodessa se tekisi peräti 400 000 tuntia.

Nyt suuren joukon on pakko istua bussissa ja ratikassa ylimääräisiä minuutteja vuoden ympäri ja vähälukuinen käyttäjäporukka – vihreän yltäkylläisyyden ympäröivät kumpulalaiset ja harvat siirtolapuutarhamökin omistajat – nauttii puiston rauhasta kesäisin. 

Tilanne paljastaa, kuinka epätasa-arvoisia kaupunkilaiset ovat, kun kaupunkisuunnittelusta päätetään. Vanhojen kaupunginosien yhdistykset saavat aina lausua mielipiteensä ja vedota päättäjiin, mutta tulevilla asukkailla ja joukkoliikenteen käyttäjillä ei ole minkäänlaisia vaikutusmahdollisuuksia.

No, onhan heillä tietysti mahdollisuus syksyn kuntavaaleissa valita joukkoliikennekadun puolustajia valtuustoon. Uskon, että vaaleissa ratkaisevat yhä enemmän jokapäiväisen arkielämän asiat.

Pyörä kaartaa koti Mäkelänrinteen uimakeskusta. Siellä bussi- ja ratikkabaana voisi sukeltaa tunneliin ja liittyä sen jälkeen Pasilaan nousevaan ratikkareittiin.

Vuosikymmenen jatkunut näytelmä nimeltään Joukkoliikennekatu on ainutlaatuinen tarina siitä, kuinka pääkaupungin poliitikot toimivat kuin pikkukunnan päättäjät. He eivät näe suuria kokonaisuuksia ja sitä, että tämäkin tapaus tuottaa joukkoliikenteelle huonoa mainetta. Liikenteen pitäisi olla nopeaa ja sujuvaa, jotta yhä useampi valitsisi oman auton sijasta bussin tai ratikan – myös ilmastonmuutoksen torjumiseksi.

Lyönpä vetoa, että Vallilanlaakson kaupunkisuunnitteluteatteri jatkuu uudessakin kaupunginhallituksessa ja -valtuustossa ensi vuonna.

marja.salmela@hs.fi Kirjoittaja on HS:n kaupunkitoimittaja.