Unescon maailmanperintösopimus täyttää tänä vuonna 40 vuotta. Sopimuksen allekirjoittaneiden 188 maan joukossa on myös Syyria, joka on suistunut kevään mittaan veriseen sisällissotaan. Ihmishenkien lisäksi sodassa tuhoutuu jatkuvasti ainutlaatuista kulttuuriperintöä.

Syyria on muinaismuistoiltaan yhtä rikas ja merkittävä kuin Irak, jota vastaan Yhdysvaltojen ja Britannian johtama liittouma kävi sotaa vuonna 2003. Silloin huoli Irakin arkeologisten kohteiden ja erityisesti pääkaupungissa sijaitsevan Irak-museon kohtalosta nousi Suomessa ja maailmalla otsikoihin.

Museon varjeleminen ryöstöltä ja tuholta epäonnistui valloittajilta pahasti. Koska sotilaita ei määrätty museoon vartioon, tuhansia esineitä katosi sen kokoelmista. Veistoksia, jotka olivat liian raskaita salakuljetettaviksi, hakattiin pirstaleiksi.

"Stuff happens", totesi Yhdysvaltojen puolustusministeri Donald Rumsfeld.

Suurin osa ryöstäjistä mitä ilmeisimmin kuului järjestäytyneisiin rikollisryhmiin, jotka salakuljettivat saaliin lännen ja Japanin laajoille muinaisesineiden markkinoille. Osa kadonneista aarteista saatiin takaisin – monet tosin palasina.

Kuvanveistoa tuhosivat myös irakilaiset, jotka purkivat katkeruuttaan Saddam Husseinin diktatuuriin. Vallasta syöstyn hirmuhallitsijan patsaan lisäksi tuhottiin muinaisten hallitsijoiden kuvia. Näin irakilaiset liittyivät osaksi maailmanhistorian jatkumoa: Lähi-idän armeijat ja kapinaan nousseet kansanryhmät tapasivat pirstoa patsaita, kun vihollisen kaupunki valloitettiin tai hallintoja kukistettiin.

Syyriassa eletään nyt täysin Irakiin verrattavissa olevaa painajaista. Maailmanperintöä tuhoutuu jälleen – videoita esimerkiksi Qal'at el-Mudiqin keskiaikaisen linnoituksen tulittamisesta on nähtävillä internetissä.

Tuhoa näyttävät aiheuttavan sekä hallituksen että opposition joukot. Myös kansainväliset rikollisryhmät harjoittavat ryöstökaivauksia.

YK:n alaisen Unescon johtaja Irina Bukova julkaisi maaliskuussa vetoomuksen, jossa hän ilmaisi huolensa arkeologisten kohteiden ja museoiden kohtalosta. Bukova kiteytti muinaismuistojen tärkeyden toteamalla, että kulttuuriperinnön vauriot ovat kansalaisten sielun ja identiteetin vaurioita.

Vetoomuksesta huolimatta Unesco näyttää olevan voimaton sisällissotaa käyvän maan muinaismuistojen suojelemisessa. On myös epäselvää, onko järjestöllä taloudellisia resursseja osallistua jälleenrakennustyöhön, kun konflikti jossain vaiheessa päättyy.

Ihmishenkien säilymisen ja humanitaarisen avun tarjoamisen tulee olla ehdottomasti etusijalla, kun EU tekee Syyriaa koskevia päätöksiä.

Maailmanperinnön suojelemisen pitäisi kuitenkin olla tärkeysjärjestyksessä heti seuraavana. Poliittisten päättäjien pitäisi huomioida, että epävakaiden olojen pitkittyessä myös muinaisesineitä tuhoutuu enemmän. Tuho puolestaan vaikeuttaa olennaisesti sisällissodan aiheuttamien henkisten vaurioiden korjaamista.

Syyrian rajat sulkevat sisäänsä uskomattoman määrän muinaismuistoja kivikaudelta lähtien. Muistot kattavat lähes 12 000 vuotta ihmiskunnan historiasta. Näkyvimpiä arkeologisia kohteita ovat roomalaisaikaiset kaupungit – kuten Palmyra ja Apamea –, ristiretkien aikainen Krac des Chevaliers'n linnoitus sekä aikakausiltaan monikerroksinen Aleppon linnoitus. Suurin osa näistä on Unescon maailmanperintölistalla.

Historiallisten kohteiden ryöstökaivaminen sekä muinaisesineiden salakuljettaminen ja laiton kauppa ovat lähes kaikkialla maailmassa rikoksia. Geneven sopimukset luokittelevat hyökkäämisen historiallisia, kulttuurisia tai uskonnollisia kohteita vastaan niin ikään sotarikoksiksi. Nykyinen kansainvälinen lainsäädäntö ja sopimukset eivät kuitenkaan kykene tehokkaasti suojelemaan muinaismuistoja kriisitilanteissa.

Kansainvälisellä yhteisöllä tulisi olla oikeus lähettää turvajoukkoja suojelemaan maailmanperintöä. Valloittajamaan johtajat tulisi myös saattaa rikosvastuuseen sotatoimien aikana vaurioitetusta tai suojelematta jätetystä maailmanperinnöstä. Jos järeämpiä suojelumekanismeja ei kehitetä nopeasti, jäämme maailmanhistoriaan kulttuuriperintönsä hukanneena ja tuhonneena sukupolvena.

Kirjoittaja on Lähi-idän arkeologian dosentti Helsingin yliopistossa.