Olipa tilanne. Vanhan kansanopistokaverin Facebook-kirjoituksesta välittyy helpotuksen tunne. Lauantai-iltapäivän dramaattinen tapahtumaketju päättyi onnekkaasti.

Innokas golfin harrastaja oli viikko sitten seurueineen matkalla Helsingin Vuosaaren kentälle, kun hän erehtyi vaihtamaan kaistaa. Vaihto hyydytti Vuotiellä taakse jääneen pitsa-auton matkanteon.

Tästä kiivastunut pitsakuski jäi autoineen perään roikkumaan. Hän seurasi golfaajia klubille asti ja kaivoi esiin kookkaan puukon.

Uhkaava tilanne laukesi ilman väkivaltaa. Tapauksesta tehtiin rikosilmoitus.

Mikä sai pitsakuskin pinnan palamaan? Onko tämä alkusoittoa lähiökapinalle?

Väylä tukossa? Kuluneella viikolla on taas kannettu huolta peruskoulun tulevaisuudesta. Tänäkin syksynä jatkuu kierre, joka johtaa koululaitoksen eriytymiseen huippuihin, keskinkertaisiin ja kaatoluokkaan. Kuntien väliset erot kasvavat, alueiden ja koulujen väliset kontrastit vielä enemmän.

Suomessa juuri koulutus on perinteisesti ollut sosiaalisen nousun väylä. Klassisissa luokkayhteiskunnissa koulu on se paikka, johon luokkaretki tyssää.

Kokenut luokanopettaja Maarit Korhonen piirtää tuoreessa pamfletissaan Koulun vika? inhorealistisen kuvan koululuokan yhteisen elämänpiirin murenemisesta. Yksi näkee viikonloppuisin nälkää, kun huoltajat makaavat sammuneina. Eliittikodit taas vaativat pelkkiä kymppejä ja lahjovat Lontoon-matkoilla Harrodsin minkkistoolineen.

"Jessicat matkustelevat paljon, käyttävät kalliita vaatteita ja olettavat, että muutkin käyttävät", Korhonen kuvailee uravanhempien jälkikasvua.

"Ainon" äitiä kirjan opettaja pyytää juttelemaan tyttärensä kanssa, ettei tämä pitäisi ulkomailta hankittujen vaatteidensa hinnoista "niin kovaa meteliä", koska se herättää kateutta ja voi johtaa kiusaamiseen.

Joukon jatkona ovat maahanmuuttajaoppilaat, jotka totuttelevat uuden kotimaansa tavoille haparoiden.

Ei siis ole ihme, ettei koko sirkusseurue tahdo enää mahtua samaan kouluun.

Posh bashing? Englannin kielessä on erityinen ilmaus, jolla tarkoitetaan snobeina pidetyn yläluokan mollaamista. Nyt tämä rikkaan ja yksityiskouluja käyneen väestönosan vihamielinen parjaus on monen mielestä mennyt liian pitkälle.

Puheenaiheeksi asia nousi Britanniassa viime viikolla, kun Sherlock Holmesista tehdyn televisiosarjan päätähti Benedict Cumberbatch älähti saamastaan kohtelusta. "Se on niin ennustettavaa, niin kotikutoista ja niin tyhmää. Se saa minut pohtimaan Amerikkaan muuttamista", näyttelijä laukoi.

Lontoon vauraassa Kensingtonin kaupunginosassa varttunut, Harrow'n perinteikkään sisäoppilaitoksen käynyt Cumberbatch on roolihahmojensakin takia ollut helppo pilkan kohde. Nyt Sherlock sai tarpeekseen.

Suomenkin tie? Luokkakantaisen Britannian säröjä ei voi verrata Suomen nykytilanteeseen. Silti on aihetta kysyä, mihin suuntaan yhteiskunta kehittyy, kun ikäluokka toisensa jälkeen oppii karttamaan seuraa, jota ei näe peilistä. Edes koulu ei kykene tarjoamaan kohtaamisia, joita tarvitsemme ihmiseksi kasvamiseen.

Juuri nyt, kun olemme erilaisempia kuin koskaan aiemmin.

Sunnuntain Helsingin Sanomista saatiin lukea parikin poikkeuksellisen rohkeaa puheenvuoroa. Niiden kummankin ytimessä on huoli yhteisyyden katoamisesta.

Harwardiin siirtyvä entinen pääministeri Esko Aho (kesk) puolusti hyvä veli -verkostoja ja nostalgisoi metsästysporukoita, joissa duunarit, maanviljelijät ja yritysjohtajat istuvat nuotion ääressä ja pystyvät puhumaan asioista keskenään.

Poliitikkojen ja talouselämän kytkyistä voi ja saa olla monta mieltä. Ahon perustelua kannattaa kuitenkin kuunnella: "On tärkeää, että kaikki joutuvat kuuntelemaan erilaisista maailmoistakin tulevia mielipiteitä."

Pikajuoksijan uran jättänyt näyttelijä Manuela Bosco taas arvioi esseessään, että huippu-urheilussa tiivistyvät yhteiskuntamme suurimmat kipukohdat.

"Me uskomme olevamme erillisiä toisistamme. Siksi pelkäämme", Bosco kiteyttää. Jaettu läsnäolo on Boscon mielestä voimakkaimpia asioita, mitä maa päällään kantaa. "Ja siksi me sitä niin kaipaamme."

Eteenpäin? Tämän maan kohtalonkysymys ei ole se, hyväksymmekö mustan Mannerheimin – tai valkoistakaan. Sekin itsetutkiskelu voi toki auttaa meitä eteenpäin yhdessä elämisen kivikkoisella tiellä.

Elämän Vuotiellä on monenlaista kulkijaa. Osa on nopeampia, toiset hitaampia. Aina ei voi ohittaa, vaan tuon tuosta on mahduttava myös samalle kaistalle.

Palanut sulake kielii järjestelmän vikatilasta tai ylikuormituksesta. Lieneekö pitsakuskilla yhteiskunnassa sama tehtävä?

Vai oliko tällä kertaa kyse ihan vain tavallisesta kuumakallesta?

antero.mukka@hs.fi Kirjoittaja on HS:n toimituspäällikkö.