Viime päivien uutiskuvissa Tarja Halonen on vaikuttanut omituisen iloiselta. Luulisi, että olisi haikeaa luopua presidentin tehtävästä kahdentoista vuoden jälkeen, mutta ei: Halosen naama loistaa kuin halogeeni.

Vaaleja seuraavana päivänä Halonen tapasi tulevan presidentin, ja samalla selvisi syy iloon. Halonen varoitteli tulokasta vapauden menetyksestä ja vertasi kahta kauttaan elinkautiseen vankeuteen.

Tuon päivän aamuna Sauli Niinistö oli vielä vapaa, ja vapauden symbolina hän kolasi lunta pihallaan. (Tosin vapaudella oli jo rajat, sillä uuden aseman takia kuvat lumenluonnista levisivät maailmalle.)

Kannatti kolata, kun vielä pystyi. Mauno Koivistolta oli mennä sekin ilo. Kun Koivisto oli valittu presidentiksi, hän järkyttyi siitä, että turvamiehet seurasivat häntä kaikkialle.

Tilallaan Tähtelässä Koivisto nousi aamulla luomaan lunta. Turvamies oli tarkkana, yritti tulla avuksi. Se oli jo liikaa. "Tämä on minun luntani!" presidentti kivahti.

Presidentti sentään pyrkii huipulle. Puoliso joutuu sinne naimakaupan päälle.

Jenni Haukiolta kysyttiin Niinistön valinnan varmistuttua, että eikö häntä hirvitä, kun seuraavat kuusi vuotta menevät tarkan luupin alla. Vastaus oli jotenkin kolkko.

"Ei todellakaan hirvitä. Tämä on isänmaan asia, ja se on silloin aina kunnia-asia."

Emme tiedä, mitä Haukio oikeasti ajattelee, mutta tiedämme, että monia muita presidenttien puolisoita tosiaan on hirvittänyt.

Signe Relanderin (linnassa 1925–1931) ensireaktio oli kiukkuinen itku. Sitten alkoi velvollisuudentuntoinen sopeutuminen.

"Minä en ole koskaan pitänyt esiintymisestä ja silmälläpidon alaisena olemisesta. Mutta kyllä minä sen kestän ja toivon että Lassekin kestää, niin herkkä ja tunteellinen kuin hän on", Signe Relander kirjoitti.

Myös Kaisa Kallio (1937–1940) itki vaalituloksen selvittyä. Hänkin puhui myöhemmin linnatuomiosta. Kaisa Kallion ensimmäisen haastattelun otsikko taas oli "Mieluummin minä lähtisin Nivalaan".

Kaikkein raskainta oli kuitenkin Gerda Rytillä (1940–1944). Ensin Suomi oli sodassa, ja sitten hänen miehensä tuomittiin vielä syylliseksi siihen sotaan.

Sylvi Kekkonen (1956–1974) oli arvoituksellinen ihminen. Kun vaalitulos selvisi, hänen ilmeensä ei kuulemma värähtänytkään. Myöhemmin hän kirjoitti: "Pitää asennoitua, pitää kestää, pitää olla uljas ja urhoollinen. Juuri niin kuin sodassa."

Eeva Ahtisaari (1994–2000) taas kertoi katsellessaan onnellisia kuvia, jotka oli otettu vaali-iltana: "Minä vain näyttelen iloista. Sisimmässäni olen hämmentynyt ja yksin."

Myöhemmin Ahtisaarta rasitti se, että haastatteluihin oli pakko suostua ja aina piti olla mielipide ja vastaus joka asiaan. "Onko ihmisistä tullut itsekkäitä ja lyhytjännitteisiä? Mistä johtuu lasten pahoinvointi?"

Puolisoiden joukossa on yksi, joka pyrki tähän tehtävään. Ester Ståhlberg (1919–1925) otti yhteyttä nuoruuden rakastettuunsa, leskimies K. J. Ståhlbergiin, josta oli juuri tullut presidentti.

Ollessaan kolmatta viikkoa presidentin kanssa naimisissa Ester Ståhlberg kirjoitti: "Ja sitten tämä mies vie minut satumaisiin oloihin, kauniiseen kotiin, jossa saan emännöidä ja josta käsin saan palvella ainakin välillisesti koko maatani."

Onnellinen oli myös Alli Paasikivi (1946–1956). Hän kirjoitti: "Emmekö me rakastakin tätä näkymää presidentinlinnan salongin ikkunasta, Juho Kusti. – – Kaikki minun elämäni kiintopisteet ovat tässä lähellä: Pankin pääkonttori, Kansallisteatteri, Juho Kusti ja vihdoin tämä maan ensimmäinen koti."

Pentti Arajärvi (2000–2012) taas on osannut arvostaa omaa rooliaan uranuurtajana. "Niin harvassa asiassa tässä maailmassa saa tilaisuutta olla ensimmäinen mies."

Moni presidentin puoliso on neuvonut valmistautumaan vallasta luopumiseen. Eeva Ahtisaari kirjoitti: "Ei saanut tulla riippuvaiseksi Kultarannan auringonlaskuista eikä Mäntyniemen valohehkusta, ei muotopuutarhan ruusuista eikä veneretkistä Naantalin merenselälle. Ei saanut kiintyä liikaa edes ihmisiin. Kaikki olisi joka tapauksessa jätettävä kohta."

Tellervo Koivisto (1982–1994) kirjoitti siviiliin palaamisen vaikeudesta: "Ihmettelet, miten raskaiksi ulko-ovet ovat käyneet. Kestää kauan ennen kuin oivallat, ettet ole kahteentoista vuoteen avannut ovia itse. Toisekseen olet itse kaksitoista vuotta vanhempi. – – Miten toimii tiskikone, pesukone, uuni, mikro, radio, tv, pölynimuri, monitoimikone? – – Tunnet itsesi täydelliseksi idiootiksi. Et osaa mitään, et muista mitään."

Aloittaessaan kummallisen tehtävänsä presidentin puolisona Jenni Haukio on kaksikymmentä vuotta nuorempi kuin hänen edeltäjänsä ovat keskimäärin olleet. Ehkä hän uskaltaa iän karttuessa puhua muutakin kuin ulkoa opeteltuja latteuksia.

Siihen häntä neuvoo Kaisa Kallio: "Päivä kerrallaan. Näin minä olen itseni opettanut. Olisiko minulla täällä presidentinlinnan emäntänä mitään pelättävää, jos alusta loppuun olen oma itseni, sillä vain kuori erottaa – sisällä meissä kaikissa on ihminen."