Lauantaina Helsingistä lähti selvästi tyytyväisempi ja itsevarmempi joukko sosiaalidemokraatteja kuin Joensuussa kaksi vuotta sitten pidetystä kokouksesta, puhumattakaan neljän vuoden takaisesta Hämeenlinnan-kokouksesta.

Joensuusta lähti tekopirteä joukko ja Hämeenlinnasta hämmentynyt. Sdp toimii ehdottomasti paremmin hallituksesta kuin oppositiosta käsin.

Kerrataanpa vielä hieman, mitä puoluekokouksesta jäi käteen.

Ensimmäisenä tulee mieleen puheenjohtaja Jutta Urpilaisen poikkeuksellisen vahva asema. Sen hän on hankkinut sitkeydellä ja kovalla työllä. Ilmaiseksi se ei ole tullut.

Urpilaisen aseman vahvistuessa puolueen sisäiset klikit ovat laimenneet ja menettäneet merkitystään. Pahimmillaan klikkejä oli neljä: Urpilaisen porukka, Paavo Lipposen klikki, Eero Heinäluoman kasvatit ja Erkki Tuomiojan tukijat.

Nyt Lipposen klikki on pitkälti sulautunut Urpilaisen joukkoihin, Heinäluoman klikki toimii samaan suuntaan kuin puoluejohto ja Tuomiojan klikkikin on rauhoittunut, kun esikuva pääsi taas ulkoministeriksi.

Kuvitellaanpa, että keskeiset demarit muodostavat venekunnan, jonka on määrä osallistua Sulkavan soutuihin. Ihannehan olisi, että Urpilainen pitää perää, antaa tahdin ja määrää vauhdin ja suunnan. Muut soutavat Urpilaisen käskyjen mukaan.

Nykyisin se alkaa jo sujua.

Neljä vuotta sitten meno oli kaoottista: milloin airot kolisivat toisiaan vasten, milloin Urpilainen sai yksin soutaa, kun muut istuivat kyydissä, katselivat maisemia ja antoivat Urpilaiselle soutuohjeita, kuka mihinkin suuntaan. Demariveneen kulku muistutti kimalaisen lentoa: ei kovin määrätietoista.

Urpilainen valittiin nyt kolmannelle kaksivuotiskaudelleen. Näyttää todennäköiseltä, että hallitus jatkaa vaalikauden loppuun. Se tarkoittaa samalla, että Urpilainen jatkaa puheenjohtajana kahden vuoden kuluttuakin. Hänellä tulee siis vähintään kahdeksan vuotta täyteen Sdp:n puheenjohtajana.

Sotien jälkeisenä aikana Urpilaista pidempiaikaisia puheenjohtajia ovat olleet Emil Skog (1946–57), Rafael Paasio (1963–75), Kalevi Sorsa (1975–87) ja Paavo Lipponen (1993–2005). Kaikki ovat jättäneet suuren jäljen Suomen historiaan.

Urpilaisen pitkä puheenjohtajakausi korostuu vielä entisestään, kun muistaa, kuinka ajan riento on nykyään kovasti kiivaampi kuin vaikka vain pari vuosikymmentä sitten. Siksi Sdp:kin on lyhentänyt puoluekokouskautensa kolmesta vuodesta kahteen.

Näin laskettuna Urpilaiselle tulee siis todennäköisesti täyteen neljä puoluekokouskautta puheenjohtajana, saman verran kuin äsken mainituilla edeltäjillään.

Sdp:n puoluesihteerit ovat viime vuosina viihtyneet tehtävässä vain yhden kauden. Se on näkynyt puolueen työssä: kenttä- ja vaalityö ovat olleet täysin tuuliajolla.

Uusi puoluesihteeri Reijo Paananen lupasi jo ennen valintaansa olla vähintään kaksi kautta – jos puoluekokous sen hänelle suo.

Mikael Jungner sanoi lähtönsä syyksi sen, että Paavo Lipposen presidentinvaalit menivät niin surkeasti. Saattoihan se toki olla syynä. Yhtä lailla Jungner saattoi kuitenkin vain tulla siihen johtopäätökseen, että puoluesihteerin homma ei olekaan kivaa. Peruslevottomana miehenä hän hylkäsi tehtävän ja lähti etsimään uusia haasteita.

Jungnerin ja Sdp:n piirien toimintakulttuurit törmäsivät rajusti toisiinsa. Vielä läksiäisvinoilukseen Jungner soitti puoluekokousväelle Alivaltiosihteerin sketsin Muutosvastarinta. Siinä viikon luontoääni, muutosvastarinta, hokee "ei käy, ei käy, ei käy, ei tule onnistumaan".

Jungner tosin pehmensi viestiään toteamalla, että muutosvastarintaa oli enemmän puolueen ulkopuolella kuin puolueen sisällä. Uskoo ken tahtoo.

Varapuheenjohtajatkin menivät kaikki vaihtoon. Sdp:ssä oli ilmeisen kollektiivisesti tultu siihen tulokseen, että puolueen johtohenkilöiden naistenlehti- ja iltapäivälehtijulkisuus ei tuo puolueelle lisää kannatusta. Antti Lindtman ja Eero Vainio ovat leimallisia puolueen kasvatteja, ja Ilkka Kantola ja Maria Guzenina-Richardson ovat tulleet tunnetuiksi muusta kuin poliittisesta julkisuudesta.

Varapuheenjohtajille ei julkisuudessa panna paljon painoa, mutta halutessaan he voisivat kasvaa näkyviksi poliittisiksi toimijoiksi. Varapuheenjohtajat osallistuvat hallitusneuvotteluihin, ja huomattavan moni heistä löytää tiensä hallitukseen.

Varapuheenjohtajien näkyvyys riippuu paljon siitä, millaisen joukkueen Urpilainen heistä saa, kuinka roolitus sujuu. Edellisessä varapuheenjohtajistossa vain Pia Viitanen hoiti roolinsa viikonlopun päivystävänä räksyttäjänä. Ilkka Kantolalle ja Maria Guzenina-Richardsonille roolia ei ollut annettu tai se oli epäselvä – tai sitten he eivät olleet sitä sisäistäneet.

Toki raju nuorennusleikkauskin näkyy. Niin varapuheenjohtajiksi, puoluevaltuuston puheenjohtajaksi kuin puoluesihteeriksikin valittiin varteenotettavista ehdokkaista nuorimmat.

Lopuksi vielä pikku huomio Sdp:n iltajuhlasta: kunniavieraiden pöydässä eräs henkilö nautti yhteislaulusta oikein sydämensä kyllyydestä. Ehkä siinä murtui kahdentoista vuoden hiljaisuus.

juha.akkanen@hs.fi | Kirjoittaja on HS:n pääkirjoitustoimittaja.