Vuonna 1993 ja sen jälkeen syntyneitä nuoria on kutsuttu diginatiiveiksi. Nimitys on tarkoitettu myönteiseksi: oletetaan, että mediatekniikan viimeaikaiset muutokset ovat vaikuttaneet nettiaikakauden nuoriin perustavasti. Tutkimustieto ei kuitenkaan tue oletusta.

Digitaaliseen maailmaan jo syntyessään sosiaalistunut sukupolvi on puuhaillut tietokoneilla koko ikänsä. Suositun diginatiiviteorian mukaan "bittilandia" on nettisukupolven äidinkieli. On myös väitetty, että nettisukupolvella on paremmat tiedonhakuvalmiudet kuin suurten ikäluokkien edustajilla.

Suuret ikäluokat kuuluvat yksisuuntaiseen viestintään tottuneeseen tv-sukupolveen, kun taas nettisukupolven edustajat ovat harjaantuneet kaksisuuntaisuuteen sosiaalisessa mediassa. Heidän ajatellaan olevan kriittisiä kuluttajia ja verkkokeskustelijoita, joille verkon käytön opettaminen on tarpeetonta.

Brittiläisen Ciber-tutkimuskeskuksen laatimassa kirjallisuuskatsauksessa todetaan, että diginatiiviutta koskeva sukupolviteoria ylikorostaa nuorison verkkokäyttäytymisessä tapahtuneita muutoksia. Samanaikaisesti diginatiivipuhe vähättelee tieto- ja viestintätekniikan meille kaikille tarjoamia mahdollisuuksia. Iäkkäämmät ovat kirimässä nopeasti kiinni nettisukupolven etumatkaa.

Taloustieteilijä Bing Panin ja viestintätieteilijä Eszter Hargittain tutkimusryhmien saamien tulosten mukaan nettisukupolvi on tiedonhakijana vanhempiaankin pinnallisempi. Nuoret ovat vikkelimpiä hakutehtäviin vastaajia, mutta he avaavat vähiten linkkejä ja ovat epävarmimpia saamiensa vastausten oikeellisuudesta. Kärsimättömyys ja silmäily hallitsevat heidän tiedonhakuaan syventymisen kustannuksella.

Hätkähdyttävintä on hakukoneiden arvovalta. Pan havaitsi, että nuoret avaavat vain hakulistan ensimmäisiä linkkejä. Havainto piti paikkansa, vaikka Pan manipuloi hakutuloksia siirtämällä kärkipäähän hakutehtävän kannalta epärelevanttia aineistoa.

Nuoret eivät välttämättä ymmärrä myöskään maksettujen mainosten ja varsinaisten hakutulosten eroa. Ylipäätään käsitys hakukoneiden toiminnasta ja verkkoympäristön rakenteesta voi olla jäsentymätön.

"Löysin sen Googlesta" -tokaisu ilmentää ajattelutapaa, jossa hakukone näyttäytyy portinvartijana pikemminkin kuin tiedonvälitysmekanismina. Hargittain tutkimuksessa vain kymmenen prosenttia nuorista puntaroi tietyn nettisivun laatijan asiantuntijuutta tai pohti hänen taustainstituutionsa mahdollisia taloudellisia kytköksiä.

Verkossa risteilee paljon tarkistamatonta tietoa, joka aiheuttaa toistuessaan kaikukammioefektin: katteettomat väitteet muuttuvat faktoiksi. Tiedon alkuperä hämärtyy, jolloin sen laadun arviointi muuttuu entistä vaikeammaksi.

Sukupolviteoria voi tehdä nuorille karhunpalveluksen, jos oletetaan, että esimerkiksi lähivuosina yliopisto-opintonsa aloittavat ovat jo valmiiksi tiedonhankinnan asiantuntijoita.

Vaikka kolmasosa nuorista selviäisikin itsenäisessä tiedonhankinnassa, muut vaativat eriasteista tukea, opetusta ja ohjausta. Yliopisto-opettajat ja yliopistoissa toimiva kirjastoväki aloittavat tiedonhankinnan opetuksen vuodesta toiseen perusasioista. Hakukoneiden peruskäyttötaito ei takaa myöskään sitä, että nuori ymmärtäisi tekijänoikeuksia tai plagioinnin vakavuutta tieteellisenä rikkeenä.

Suomessa on viime vuosina kiinnitetty huomiota lasten ja nuorten medialukutaitoihin. Tuetaanko kuitenkaan heidän valmiuksiaan lähdekriittisessä tiedonhankinnassa riittävästi? Hukkuuko tiedonhaun osaamattomuus katteettomaan itseluottamukseen?

Tarvitaan kansallinen linjaus nettisukupolven tiedonhankintataitojen parantamisesta. Ilman kriittisen tiedonhankinnan kykyä jäävät toteutumatta esimerkiksi hallitusohjelmassa asetetut sivistyksen ja täysivaltaisen kansalaisuuden tavoitteet. Kunnissa tarvitaan koulun ja kirjaston saumatonta yhteistyötä lasten ja nuorten tiedonhakuvalmiuksien kohentamisessa.

Painettu kirja tarjoaa nimiölehtineen, ulkoasuineen ja julkaisutietoineen kontekstitietoa, joka helpottaa kirjassa esitettyjen väitteiden arviointia. Verkossa laadukas tieto on yhtä lailla kuin viihdejuorutkin samaa hajutonta ja mautonta bittivirtaa. Meidän kirjanatiivien tehtävä on varmistaa, ettei jälkeemme tulevien sukupolvien tietoympäristö jää taulutietokonettakin ohuemmaksi.