Sunnuntai-iltana ratkesi se, minkä useimmat osasivat ennustaa ja mitä innokkaimmat ovat odottaneet jo kuusi vuotta: kokoomuksen Sauli Väinämö Niinistö, 63, valittiin Suomen tasavallan 12. presidentiksi, vieläpä historian suurimmalla äänisaaliilla. Niinistö voitti vihreiden Pekka Haaviston prosentein 62,6–37,4.

Millaisen presidentin me sitten Niinistöstä saamme? Porvarillisen, ehdottomasti. Oikeistolaisen? Kyllä siinä mielessä, että hänen mielestään jokaisen pitää myös itse kantaa vastuuta omasta elämästään. Ei kuitenkaan niin jyrkästi, että jokainen pitäköön huolen itsestään. Työelämän kysymyksissä hänen mielipiteensä myötäilevät työnantajaleirin näkemyksiä.

Vaalikampanjan aikaan Niinistö protestoi voimakkaasti sitä arviota vastaan, että hän olisi arvoiltaan konservatiivinen. Ehkä hän kuitenkin hyväksyisi arvion, että hän on avarakatseinen konservatiivi. Joka tapauksessa Niinistö on pikemminkin konservatiivi kuin radikaali uudistaja.

Niinistö on etiikaltaan voimakkaan protestanttinen. Hän on vaatimaton jopa askeettisuuteen asti. Tarkka taloudenpito, ahkeruus ja sinnikkyys ovat hyveitä, joita Niinistö arvostaa. Hän tekee työnsä mieluummin otsa rypyssä kuin hymy huulilla.

Eettisten arvojen lisäksi Niinistössä on paljon samaa kuin toisessa varsinaissuomalaisessa presidentissä, Mauno Koivistossa (presidenttinä 1982–1994). Kumpikin sai rakennetuksi mielikuvan oman tiensä kulkijasta, yksinäisestä seriffistä puoluepolitikoinnin ulko- ja yläpuolella.

Kuvaa Niinistöstä politiikan yläpuolella olevana valtiomiehenä on vahvistanut taipumus kritisoida myös omaa puoluetta. Eduskunnan puhemiehenä hän yritti saada kansasta vieraantuneiden kansanedustajien ja virkamieskunnan kuluja kuriin – ja taas maine kasvoi.

Aivan kuten Koivisto myöskään Niinistö ei ole ollut puoluekoneiston kasvatti tai suosikki. Koiviston lailla Niinistö on taustaltaan talousmies.

Sekä Niinistö että Koivisto ovat tulleet tunnetuiksi syvällisinä pohdiskelijoina, joiden ajatuksenjuoksusta kuulijan on joskus vaikea päästä perille.

Koivistolla ja Niinistöllä on siis paljon yhteistä, mutta lähipiiri tietää kyllä, että temperamentiltaan Niinistö muistuttaa enemmän edellistä kokoomuksen riveistä noussutta presidenttiä, Juho Kusti Paasikiveä. Arkaluontoisempi saattaisi säikähtää Niinistön suorasukaisuutta.

On muuten kulunut jo 56 vuotta siitä, kun Suomessa oli viimeksi kokoomuslainen presidentti.

Mikä Suomessa muuttuu? Tuskin mikään, ainakaan nopeasti. Suomi pysyy Eurooppaan ja ulkomaailmaan avoimena maana ja kansakuntana. Tuleva presidentti pitää varmasti hyvät suhteet suurvaltoihin niin lännessä kuin idässäkin. Suhteissa Yhdysvaltoihin on jopa kehittämisen varaa.

Kuusi vuotta sitten Niinistö kehitteli ajatusta eurooppalaisesta Natosta, mutta tuskin hän on ensi työnään viemässä Suomea Natoon. Niinistö itse on sanonut, että asiaa pitää kysyä kansalta äänestyksessä.

Suomen suunta siis tuskin muuttuu. Osaltaan se johtuu siitäkin, että presidentiltä viedään perustuslaissa jälleen pala valtaa maaliskuun alussa, kun presidentti vaihtuu Tarja Halosesta Niinistöön.

Presidentti toki seisoo Suomi-laivan komentosillalla, mutta ruoria pitelee pääministeri, tätä nykyä Jyrki Katainen, joka on niin ikään kokoomuksesta.

Pekka Haavistoa on syytä kiittää siitä, että hän teki vaaleista mielenkiintoiset. Ei niin, että Haavisto olisi missään vaiheessa vakavasti uhannut ennakkosuosikin asemaa, mutta hän teki pienen puolueen ehdokkaana ja alun perin pienellä budjetilla nousujohteisen kampanjan, joka siivitti hänet toiselle kierrokselle. Jos äänet olisivat jakautuneet kuten eduskuntavaaleissa, Haavisto olisi ollut ensimmäisellä kierroksella viides tai kuudes.

Äänestysaktiivisuus, alle 69 prosenttia, jätti toivomisen varaa. Se on suoran kaksivaiheisen kansanvaalin historian surkein. Äänestysintoa saattoi verottaa ennakkoon selvältä näyttänyt lopputulos, samoin vaalipäivän paukkupakkanen. Sdp:n, keskustan ja perussuomalaisten kannattajista merkittävä osa taisi jäädä kotiin.

Tuleva presidentti saa joka tapauksessa näilläkin luvuilla toiminnalleen vahvan mandaatin kansalta.