Suomeen on syntynyt uusi keskitetty työmarkkinaratkaisu ja uusi työmarkkinamalli, raamisopimus.

Kun Elinkeinoelämän keskusliitto EK joitakin vuosia sitten päätti, että se ei enää ole mukana tulopoliittisissa kokonaisratkaisuissa, Suomessa siirryttiin tekemään liittokohtaisia sopimuksia. Tuolloin EK ilmoitti Teknologiateollisuuden sopimusten muodostavan "ankkurin", johon muiden alojen oli kiinnityttävä. Yhteisymmärrystä kaikkia aloja tyydyttävästä työmarkkinamallista ei kuitenkaan ankkurin pohjalta löytynyt.

Tämän vuoden kesällä keskusjärjestöt alkoivat neuvotella mahdollisuudesta luoda aivan uudenlainen keskitetty ratkaisu. Pääministerin ja valtiovarainministerin vahva tahto antoi uskoa yritykseen.

Raami sisältää palkkojen kustannuskehikon lisäksi työelämän uudistushankkeita. Kustannusraamin puitteissa työnantaja- ja palkansaajaliitoilla on mahdollisuus toimialoittain sopia korotusvara käytettäväksi haluamallaan tavalla.

Raamisopimus ei ole tupo, vaan malli asettuu tulopoliittisten kokonaisratkaisujen ja liittosopimusten välimaastoon. Tupoja kritisoitiin aikoinaan erityisesti työnantajapuolella siitä, että ne ovat liian jäykkiä markkinavetoiseen yhteiskuntaan. Työnantajien viesti on ollut selvä: paikallista sopimista on lisättävä. Tämän raami myös mahdollistaa.

Tupoissa kyettiin ottamaan huomioon tehokkaasti niin sanotut makrotaloudelliset tavoitteet: kilpailukyky, ostovoima, kansantalouden kasvu ja heikko inflaatio. Liittokohtaisissa ratkaisuissa ei viime kierroksilla ole kyetty mitoittamaan palkankorotuksia oikealla tavalla kansantalouden ja tuottavuuden kehityksen kannalta.

Liittokohtaiset sopimukset eivät myöskään ole onnistuneet turvaamaan ostovoiman suotuisaa kehitystä, vaan inflaatio on usein syönyt palkankorotusten tuoman hyödyn.

Globalisaatio on muuttanut yritysten toimintatapoja ja arvoja. Osakkeenomistajien kärsimättömyys ja vahvempi voiton tavoittelu ovat luoneet kuilun palkansaajien ja työnantajien ajattelun väliin. Pitkään aikaan ei ole ollut olemassa yhteistä asialistaa kansallisen menestyksen synnyttämiseksi.

Työmarkkinoilla on eletty vastakkainasettelun aikaa. Rakennemuutosten hallinnan vaikeus, yritysten siirtyminen ulkomaille ja irtisanomisten lisääntyminen ovat luoneet Suomeen epävarmuutta. Menestyneetkin yritykset ja tulosyksiköt ovat menneet nurin, ja tuottava ja ahkera työ on liian usein palkittu työpaikan menettämisellä.

Miksi raamineuvottelut kuitenkin pääsivät alkamaan, vaikka työmarkkinakeskusjärjestöillä on pitkään ollut vaikeuksia löytää yhteistä työmarkkinanäkemystä?

Keskeinen tekijä oli, että Teknologiateollisuuden hamuama palkkajohtajuus ei toiminut Suomessa odotetulla tavalla. Neuvotteluissa mentiin yllättävänkin usein Teknologiateollisuuden palkkaratkaisujen yli. Paikallinen sopiminenkaan ei kaikkialla edennyt toiveiden mukaisesti: jäsenistöltä on tässä asiassa tullut melkoisesti kritiikkiä palkansaajajärjestöille.

Paikallisen sopimisen onnistuminen vaatii paljon kummallakin puolella pöytää. Esimiehillä ja johdolla on suuri vastuu onnistumisesta, ja heiltä vaaditaan tähän liittyvää osaamista. Henkilökohtaisen palkkauksen on oltava perusteltavissa kaikille ja siksi läpinäkyvää. Pääkonttorin antamien valtuuksien ja ohjeistusten soveltamisessa pitää olla johdonmukainen ja tasapuolinen. Lisäksi tarvitaan nykyistä enemmän yhteistyötä luottamusmiesten ja johdon välille.

Molemmilla puolilla ehkä painavin syy raamin aikaansaamiseksi oli kasvava huoli Suomen taloudesta ja työllisyydestä ja siten hyvinvointiyhteiskunnan rahoituksesta. Finanssikriisi on vienyt osan Suomen teollisuuden määrästä ja iskuvoimasta, ja kilpailukyvyn palautus on yrityksille elintärkeää.

Lisäksi Suomi on tekemässä lähiaikoina suuria ratkaisuja kestävyysvajeen hallitsemiseksi, hyvinvointiyhteiskunnan rakenteiden uudistamiseksi ja ennen kaikkea kasvun lähteiden löytämiseksi. Näillä asioilla on vahvat kytkennät työmarkkinapöytiin.

Jääkö raami ainutkertaiseksi kriisiajan malliksi, vai voiko se olla uuden alku työmarkkinoiden neuvottelupöydissä?

Kansainvälisen talouden turbulenssissa joidenkin asioiden saaminen Suomessa järjestykseen on viisautta. Parhaimmillaan raami tuo työmarkkinoille ennustettavuutta ja vakautta sekä luo kasvun edellytyksiä. Mutta raami toimii vain, jos kaikki osapuolet voittavat. Sen pitää tarjota kilpailukykyä elinkeinoelämälle, vakautta julkiselle taloudelle sekä ostovoimaa, työpaikkoja ja hyvinvointia palkansaajille.

Raami ei tietenkään yksin tuo vastausta Suomen haasteisiin, mutta se voi viedä asioita merkittävästi eteenpäin. Sopimuskauden aikana työnantaja- ja palkansaajapuolen välillä pitää tosissaan paneutua yhteisten linjausten aikaansaamiseen. Koulutus ja osaaminen, tuottavuus ja tuloksellisuus, työllisyyden paraneminen, työelämän kehittäminen, työurien pidentäminen ja monet muut asiat odottavat ratkaisuja.

Raamisopimus ei saa merkitä paluuta vanhaan eli työmarkkinoiden jäykkyyksien lisääntymistä. Työmarkkinajärjestöjen kyky tehdä yhteistyötä keskusjärjestöjen ja liittojen välillä sekä työpaikoilla vaatii uutta luottamusta. Luottamus ja kyky hallita muutoksia edistävät myös työrauhaa.

Edelleen mielipiteet palkankorotuksista, yleiskorotusten merkityksestä, henkilökohtaisista palkkakeskusteluista ja palkitsemisista eroavat työnantajien ja palkansaajien välillä joskus kuin yö ja päivä. Palkansaajat haluavat turvaa ja solidaarisuutta, työnantajat enemmän henkilökohtaista palkitsemista. Tasapaino tarkoittaa, että on tarjottava molemmat: turvaa kaikille ja hyville mahdollisuus menestyä.

Raamisopimuksen ongelma on myös se, että se ei edistä miesten ja naisten välistä palkkatasa-arvoa. Tämä taas luo painetta valtion ja järjestöjen yhteisen samapalkkaisuusohjelman toteutumiselle.

Suomalaista työmarkkinamallia on totuttu pitkään pitämään kansallisena vahvuutena. Raami antaa tähän uuden mahdollisuuden, joka pitäisi osata nyt hyödyntää hyvin.