Oscar Wilden satu Onnellinen prinssi kertoo patsaasta, joka seisoo mahtavalla jalustalla kaupungin yllä. Patsasprinssi on silattu lehtikullalla, sen silmät ovat kirkasta safiiria, ja miekan kahvassa hehkuu suuri punainen rubiini.

Eräänä päivänä onnellisen prinssin luo lentää pääskynen. Prinssi alkaa itkeä ja tilittää pääskyselle. Lintu saa kuulla, ettei prinssi olekaan onnellinen, vaikka hän on asunut Sans-Soucin ("ilman murheita") palatsissa, "jonne surun ei sallita tulla". Hänen elämänsä on ollut leikkiä, tanssiaisia ja nautintoa, mutta kuoltuaan prinssi on nähnyt kaupunkinsa kaiken rumuuden ja kurjuuden. Hänestä on tullut surullinen prinssi.

Wilde kirjoitti Onnellisen prinssin pojilleen 1880-luvulla. Wilde tuskin arvasi, kuinka osuvasti hän tuli kuvanneeksi 2000-luvun lapsia ja aikuisia.

Työssä käyvälle perusfaijalle joululoma on oivallinen mahdollisuus tehdä empiirisiä ihmiskokeita. Yleensä nämä kokeet liittyvät ruokaan (montako laatikollista konvehteja aikuinen voi syödä), mutta tällä kerralla päätin tarkkailla lapsiani ja itseäni.

Satuin lukemaan amerikkalaisesta The Atlantic -aikakauslehdestä (8/2011) hätkähdyttävän artikkelin. Siinä liuta kasvatusasiantuntijoita väitti, että onnelliset lapset ovat nykyvanhempien pakkomielle, jonka seurauksena lapsista tulee onnettomia aikuisia.

Kas näin se alkaa: Kun taapero kompastuu ja lyö polvensa, ylihuolehtivainen vanhempi säntää paikalle lohduttamaan lasta ennen kuin tämä on ehtinyt edes rääkäistä. Eihän sua kultarakas sattunut?

Näin olen itsekin yleensä toiminut, mutta nyt selvisi, että tapa on lapselle suorastaan haitallinen.

Kun kolmivuotias poikani muksahti, tein kuten psykiatri Paul Bohn The Atlanticissa opasti. Laskin lehden ja konvehtirasian kädestäni, mutta en suinkaan rynnännyt medihelinä paikalle. Mitä tapahtui? Ensin tuli pienet itkut, ja sitten leikki jatkui.

Kun annoin lapsen nousta omin jaloin pystyyn, hän karaistui ja oppi samalla sietämään pientä kipua ja epämukavuutta. Ennen kaikkea hän alkoi kehittää keinoja niistä selviytyäkseen.

Vaimoni ihmetteli zeniläistä sohvatyyneyttäni, mutta hän ei vielä tiennyt, miten vakavia seurauksia välittömällä lohduttamisella saattaisi olla.

Bohnin mukaan monet nykyvanhemmat ovat valmiita mihin tahansa, jotta heidän lapsensa välttäisivät kolhut, ponnistukset ja pettymykset. Maailman puskurointi voi itse asiassa estää lasta tuntemasta oloaan turvalliseksi paitsi kotipihalla myös maailmassa.

Koe jatkui. Kun viisivuotias tyttäreni tuli näyttämään piirustustaan, en puhjennutkaan vuolaisiin kehuihin. Sen sijaan tokaisin: "Ihan ok, mutta tiesitkö, että monet ikätoverisi osaavat jo lukea ja kirjoittaa."

Lapsi meni hämilleen, mutta se oli hänelle vain hyväksi. Uudet kasvatuskonsulttini olivat opastaneet, että jatkuva kehuminen arkisistakin suorituksista johtaa itsekeskeisyyteen ja lopulta narsismiin.

Kun maailman kolhuilta varjellut lapset aikuistuvat, he päätyvät terapeutin sohvalle valittamaan elämänsä tyhjyyttä. He eivät syytä ylikriittisistä äideistä tai poissaolevista isistä. Ehei, he suorastaan palvovat vanhempiaan, "parhaita kavereitaan".

Vika ei olekaan lapsissa vaan kaverivanhemmissa, jotka odottavat lasten täyttävän tunnetyhjiöitään. "Sekoitamme omat tarpeemme lasten tarpeisiin ja kutsumme sitä hyväksi vanhemmuudeksi", sanoo perheterapeutti Jeff Blume the Atlanticissa.

Koska sukupolvellamme on vähemmän lapsia kuin edellisillä, lapsistamme tulee meille arvokkaampia. Vaadimme heiltä enemmän seuraa, saavutuksia, onnellisuutta. Ja näin onnellisista prinsseistä kasvaa onnettomia ruhtinaita.

Lopetin ihmiskokeen joululoman jälkeen ja mietin, miksi kasvatuksen dialektiikassa teesiä seuraa aina seuraavan sukupolven antiteesi. Raipan varjossa kasvaneet antavat omien lastensa temmeltää vapaasti, ja yliannostuksen vapautta jo vaippaiässä saaneet summerhill-lapset pitävät vastaavasti omille lapsilleen tiukkaa jöötä. Missä viipyy synteesi?

Ehkä sitä ei tule. Yritämme niin vimmaisesti välttää edellisten sukupolvien kasvatusvirheet, että tulemme tahtomattamme luoneeksi kokonaan uusia.

Wilden sadun patsasprinssistä tulee lopulta onnellinen, kun hän on jakanut köyhille safiirinsa, rubiininsa ja kultaisen kuorensa. Jäljelle jää vain pakkasen halkaisema lyijysydän, joka ei sula edes uunissa.

En suosittele Wilden satua ylihuolehtiville kaverivanhemmille. Mutta karaisukoulukunta löytänee siitä monta opetusta.