Alkusyksystä julkaistiin uutinen, jonka mukaan Sitra, Tekes, Suomen Akatemia ja valtioneuvoston kanslia ovat tilanneet 700 000 eurolla tohtori Pekka Himaselta tutkimusraportin Kestävän kasvun malli. Rahaa tarvitaan muun muassa seitsemän huippututkijan palkkioihin, lentolippuihin ja workshopeihin.

Julkisuudessa Himasen hanke tyrmättiin tuoreeltaan. Ihmeteltiin raportin hintaa, bisnesluokan lentolippuja ja sitä, miksei hanketta ollut asianmukaisesti kilpailutettu.

Minusta 700 000 euroa on pikkuraha hyvästä kestävän kasvun mallista, eikä tutkija bisnesluokassa loukkaa oikeudentajuani. Mutta se, mikä varsinaisesti sai ajatukseni liikkeelle, oli vaatimus kilpailuttamisesta. Voisikohan siinä olla ideaa?

Kilpailutuksessa täytyy kuitenkin olla tarkkana. Se on nähty esimerkiksi terveyspalveluja ja ydinvoimaloita hankittaessa, ja nyt on kyseessä poikkeuksellisen merkittävä kohde: kestävän kasvun malli.

Pekka Himanen on kyllä luotettava toimittaja. Aikaisemmin hän on tehnyt useita raportteja esimerkiksi juuri Sitralle, Tekesille ja eduskunnalle. Työn laadusta on tosin esitetty epäilyksiä.

Taloustoimittaja Jouko Marttila vertasi Himasen valtioneuvostolle laatimaa Kukoistuksen käsikirjoitusta (2010) kouluaineeseen. Toimittaja Timo Harakka taas syytti sitä muun muassa new age -naiiviudesta.

Totta on, ettei Himasen raportteja voi pitää varsinaisena tieteellisenä tutkimuksena – hänhän on filosofi, ei yhteiskuntatieteilijä. Itse asiassa raportit ovat pikemminkin journalismia, siis tiedon keruuta ja paketointia, ja Himasen tapauksessa myös kuorruttamista "kukoistuksen" kaltaisilla ylisanoilla.

Koska Himanen ei ole kovin hyvä kirjoittaja, yhtä pätevän mutta iskevämmin kirjoitetun kestävän kasvun mallin voisi tilata esimerkiksi juuri Timo Harakalta. Tai jos halutaan oikeistolaisempi malli, miten olisi Taneli Heikka? Uskon, että molemmat kykenisivät alittamaan Himasen tarjouksen.

Himasen etu kotimaisiin kilpailijoihin verrattuna on tohtorin vahva kansainvälinen brändi.

Himasen Hakkerietiikka-kirja nousi aikoinaan Yhdysvalloissa kirjalistan kärkeen. Lisäksi tohtori seurustelee Desmond Tutun, Bonon ja kruununprinssi Haakonin kaltaisten kuuluisuuksien kanssa.

Yhtä vahvaa henkilöbrändiä kilpailijoista tuskin löytyy, mutta Helsingin yliopisto sijoittui juuri kansainvälisessä korkeakouluvertailussa sijalle 78. Eikö kestävän kasvun mallin voisi tilata yliopistosta?

Esitin kysymyksen viidelle akateemiselle tutulleni enkä saanut kuin yhden ehdokkaan (joka ei ole Helsingistä): Markku Wilenius.

Ei mikään huono ehdotus. Turun yliopiston tulevaisuudentutkimuksen professori on erikoistunut energiapolitiikkaan, finanssiasioihin, ympäristökysymyksiin ja väestön ikääntymiseen eli juuri sellaisiin asioihin, joista kestävä kasvu kai koostuu. Himasen ominta alaahan ne eivät varsinaisesti ole.

Wilenius saattaa tosin olla aika kiireinen, koska lisäksi hän toimii suuren saksalaisen vakuutusyhtiön Allianzin strategiaosaston johtajana, mutta ovathan tähtiurheilijammekin aina valmiita edustustehtäviin.

Eikö Helsingin yliopistosta sitten löydy mitat täyttäviä yhteiskuntatieteilijöitä?

Heti ei tosiaan muistu mieleen Helsingistä viime aikoina tullutta yhteiskuntatieteellistä tutkimusta, joka olisi nostattanut kovin suurta keskustelua.

Professoreista mieleen tulee Teivo Teivainen, jolta varmaan syntyisikin jännittävä kestävän kasvun malli – tosin tuskin pääministerin toiveiden mukainen.

Näkyviä tutkijoita tuntui olevan takavuosina enemmän. Mainitaan nyt vaikka Erik Allardt, Elina Haavio-Mannila, Riitta Jallinoja, Raimo Väyrynen – ja J. P. Roos, joka piti juuri yliopistossa jäähyväisluentonsa.

Luennossa Roos pohdiskeli, miksi yliopiston ja sen professorien arvostus on heikentynyt. Yksi syy on Roosin mukaan tulosohjaus, joka on tehnyt tutkijoiden työstä mielettömien tavoitteiden täyttämistä ja fiktiivisen tehokkuuden arviointia. "Kaikilla on yhteinen intressi maksimoida suoritukset, ja niinpä laatukontrolli on lieventynyt dramaattisesti."

Tästä päästäänkin asioihin, joista myös Roos itse on vastuussa. Hänenkin aikoinaan ajamansa marxilainen tutkimus riisui tieteeltä objektiivisuuden ja tutkijalta riippumattomuuden. Sen jälkeen marxilaiset jatkoivat postmoderneihin suuntiin ja korvasivat teorioissaan "luokan" esimerkiksi "sukupuolella" tai "etnisyydellä".

Tulokset ovat nähtävissä: "Nyt käytännössä kaikkea voi väittää tieteeksi, kunhan sillä on oma pieni ryhmänsä, joka harjoittaa sitä ja jolla on tukenaan akateemisia positioita."

Huvittuneena Roos listasi viime vuosina vastaan tulleita tutkimushankkeita, kuten Mielikuvien ja paikkojen merkitys rahapelikulttuurissa, Isyyden representaatiot 2000-luvun elokuvissa, Suomalaisten lumilautailijoiden urapolut, Eläinsuhde maidontuotannossa sekä Imetyskokemus ja ruumiillisuus eli ensisynnyttäjien kokemuksia suhteessa omaan ruumiiseen.

Noista tuskin olisi pääministerille apua.

Akateemiset haastateltavani nimesivät turhan byrokratian ja outojen tutkimusaiheiden lisäksi kolmannen syyn yliopistoa ympäröivään hiljaisuuteen: yliopistot haluavat menestyä kansainvälisissä vertailuissa. Niissä ei lasketa sanomalehtien otsikoita vaan vertaisarvioitujen tiedejulkaisujen sitaatteja.

Nopeimmin sitaatit karttuvat neulanterävällä eksperttitutkimuksella, eivät laajoilla ja populaareilla tutkimushankkeilla – eivätkä ainakaan millään kestävän kasvun malleilla.

Siksi pääministeri taitaa pientä älyllistä työntöapua tarvitessaan pirauttaa vastaisuudessakin kaverilleen Pekalle.

saska.saarikoski@hs.fi | Kirjoittaja on HS:n Kuukausiliitteen toimittaja.