Viime aikojen käänteet ovat todistaneet, että keskustan kunniapuheenjohtajan Paavo Väyrysen oma missio on edelleen hyvin voimakas. Koska presidentinvaalien tulos oli hyvä ja siitä satoi ansaittuja kiitoksia, Väyrynen sanelee tästä innostuneena puolueväelleen nyt jo päivittäistä agendaa.

Keskusta ei kuitenkaan voi lämmitellä presidentinvaalien tuloksilla kovin kauan. Sen pitäisi kiireesti päästä henkilökeskeisyydestään asiakeskeisyyteen. Keskusta on ideologialtaan elinkelpoinen, eikä sillä ole sosiaalidemokraattien kaltaista uskottavuuskriisiä. Puolueella on kuitenkin muita ongelmia, eikä Väyrynen ole niistä vähäisin.

Keskusta lähti presidentinvaaleihin kantaen ainakin kahta painolastia. Kevään 2011 eduskuntavaaleissa puolue kärsi raskaan tappion. Edellisissä presidentinvaaleissa taas tapahtui virhe, kun keskusta sitoutui julkisesti kannattamaan toisella vaalikierroksella poliittisesti kovimman kilpakumppanin ehdokasta, kokoomuksen Sauli Niinistöä. Näin keskusta itse madalsi kynnystä astua kokoomuksen riveihin.

Keskustan johto ei käsittänyt suoran kansanvaalin perusolemusta. Puoluejohdon tekemän sitovan päätöksen jälkeen sellaiset keskustalaiset, jotka rohkenivat äänestää Tarja Halosta, siis ikään kuin rikkoivat yhteisiä sääntöjä.

Järjestöaktiiveilla oli hyvä syy jaella tuomioitaan. Niitä jakeli kuitenkin liian moni, ja samalla järjestökentälle aiheutui ennalta arvaamatonta vahinkoa. Mari Kiviniemen johtama keskusta oli aiempaa viisaampi, kun se pidättäytyi äänestyssuosituksista.

Kesällä 2011 keskusta ajautui hankalaan poliittiseen tilanteeseen miettiessään presidenttiehdokastaan vastapainoksi gallupykköselle Niinistölle, jota puolue oli kuusi vuotta aiemmin virallisesti suosittanut.

Politiikka on mahdollisuuksien taidetta. Menestys vaatii tilannetajua, kykyä tehdä ratkaisuja juuri oikeassa saumassa. Kunniapuheenjohtaja Väyrynen yllätti asettautumalla puolueen ehdokkaaksi, kun puoluejohto vasta alkoi miettiä, miten tulisi menetellä.

Tämän jälkeen keskustalla ei käytännössä ollut muuta vaihtoehtoa kuin hyväksyä Väyrysen ehdokkuus. Tästä lamaantuneena puolueen johto ei enää puntaroinut asiaa suuresti – media juoksutti aivan tarpeeksi.

Väyrynen suunnitteli vaalikampanjansa yksin. Hän ei omaksunut aiempaa käytäntöä, jossa puolueen johdon rinnalla työskenteli monipuolinen vaaliorganisaatio. Oletettavasti Väyrynen arvioi kahdet presidentinvaalit käyneenä, että nyt oli yritettävä uusin keinoin. Puolue antoi siihen tilaisuuden.

Vaikka Väyrynen oli nimenomaan keskustan asettama ehdokas, hän toivoi suoraan, ettei keskusta olisi vaalityössä näyttävästi mukana. Hän rakensi kansanliike keskustan rinnalle kansanliike Väyrystä ja onnistui siinä melkein täydellisesti. Nyt voi todeta, että Väyrynen toimi harkiten, jo seuraavat askeleet mielessään.

Pohdittavaksi jää, olisiko Väyrynen saanut vaaleissa kokoon puuttuvat 40 000 ääntä, jos vaalityön suunnitteluun ja loppusuoran toteutukseen olisi osallistunut vaikkapa sellainen strategiaguru kuin Seppo Kääriäinen. Hänellä olisi ollut sanottavaa viimeisten päivien vaalityöhön, kun Väyrysen piti ponnistaa Haaviston ohi. Väyrynen kuitenkin luotti etupäässä itseensä. Tuore ilmoitus puolueen puheenjohtajuuden tavoittelusta viestii samaa ylipursuavaa itseluottamusta.

Nykymuotoinen presidentinvaali on ennen muuta henkilövaali. Kunnallisvaaleissa menestystekijöitä ovat paikalliset asiat ja ehdokkaat. Eduskuntavaalit ovat selvimmin puolueideologiset vaalit. Erilaisia vaaleja ei tule verrata toisiinsa vaan kutakin edellisiin vastaaviin vaaleihin.

Presidentinvaaleissa Väyrynen oli ennen muuta Pohjois-Suomen ehdokas. Pohjoisessa hän sai aikaan kansanliikkeen, muualla ei.

Keminmaalla ja Torniossa yli puolet äänestäneistä tuki Väyrystä, Oulussa enää 23,4 prosenttia. Kuitenkin esimerkiksi Kajaanissa Väyrynen sai vähemmän ääniä kuin Matti Vanhanen kuusi vuotta sitten, ja Rovaniemelläkin äänimäärien ero oli vain kuusi prosenttiyksikköä Väyrysen hyväksi.

Siellä, mistä Väyrysen olisi pitänyt saada lisä-ääniä, hän tuskin ylsi Matti Vanhasen kuuden vuoden takaisiin kannatuslukuihin. Vantaalla, Tampereella ja Helsingissä kannatus jäi Vanhasen kannatusta pienemmäksi.

Merkille pantavaa on, ettei Väyrynen innostanut Itä-Suomessakaan. Kun Vanhanen sai Kuopiossa 20,7 prosentin kannatuksen, Väyrynen ylsi 16,2 prosenttiin. Myös Savonlinnassa ja Joensuussa luvut olivat pienemmät kuin Vanhasella.

Jyväskylässä Väyrynen ja Vanhanen olivat suurin piirtein tasavahvoja siitä huolimatta, että kaupunki on Väyrysen kampanjapäällikön Petri Neittaanmäen ja vahvan tukijan Mauri Pekkarisen kotialuetta.

Vaikka Väyrynen on ollut keskustan presidenttiehdokkaana kolmesti, tällä kertaa hänellä oli aiempiin kertoihin verrattuna parhaat lähtökohdat.

Vuonna 1988 Väyrynen kampanjoi suosittua presidentti Koivistoa vastaan oppositioon työnnettynä puoluejohtajana. Vuonna 1994 Väyrysen asema keskustassa oli ristiriitainen ja vaaliasetelma muodostui hankalaksi, kun Eeva Kuuskoski ja Keijo Korhonen lähtivät ehdokkaiksi.

Vuoden 2012 vaalien aikana keskustassa oli epäileviä mutta tuskin puolueelle epälojaaleja. Mari Kiviniemen keskusta voi siinä mielessä mennä Rovaniemen puoluekokoukseen huojentuneena.

Puolueväki saattaa kuitenkin päätyä ainutkertaiseen sukupolvitaistoon. Sen aika lähenee väistämättä, jos järjestöväki on sitä mieltä, että Suomea voidaan rakentaa keskusta-aatteen innoittamana myös tulevina vuosikymmeninä.