Euroopan unionin huippukokouksesta on syntynyt melkein enemmän epäselvyyttä kuin selvyyttä. Se ei tietenkään ole vahinko. Epäselvyys on johtanut suomalaisessa poliittisessa keskustelussa tahattomiin ja tahallisiin väärinymmärryksiin.

Kaikki maat – sekä tukea tarjoavat että sitä saavat – halusivat palata kokouksesta voittajina, sillä kriisi hoitomenettelyineen on paitsi taloudellinen myös poliittinen kysymys. Italian pääministeri Mario Monti ilmoitti etukäteen, että hän ajaa tahtonsa läpi vaikka väkisin. Italiassa vaalit lähestyvät.

Kun kaikkien voitto ei ole kiistatilanteessa mahdollinen, tulkinnat laventuivat. Osallistujien yritykset laajentaa totuutta saavutuksista huomattiin jo kokouksen lopulla ja "luovuutta" pyrittiin suitsimaan.

Euroalueen pohjoiset edustajat koettivat viestiä, että jos etelän edustajat yrittävät vetää ratkaisuja kotiin päin puheilla ja tulkinnoilla, rahamarkkinat kyllä ennen pitkää puhkaisevat tällaiset puhekuplat.

Unionin päättäjät sopivat, että Espanjan pankit saavat tukea väliaikaisen vakausrahaston ERVV:n kautta. Toisin kuin kokouksen jälkeisessä keskustelussa monet tulkitsivat, tuki ei mene suoraan pankeille. ERVV hoitaa tukiasiat Espanjan valtion välikäden, FROB-rahaston, kautta.

Myöhemmin Espanjan tuki siirtyy pysyvän kriisimekanismin EVM:n sisälle. EVM:llä on ensisijainen asema yksityisiin sijoittajiin nähden, jos takaisinmaksussa ilmenee ongelmia. ERVV:llä tällaista asemaa ei ole.

Kokous päätti, että Espanjan tuki kulkee kaiken aikaa ERVV:n ehdoilla, eli tuen antajalla ei ole myöhemminkään ensisijaista asemaa.

Ratkaisun järki on aikataulussa. Espanjan pankit eivät voi odottaa, että EVM valvontamekanismeineen on iskukunnossa. Osa pankeista on kuilun partaalla. Ensisijaisuuskin olisi ollut kova pala, sillä keikkuvien pankkien maassa varotaan säikyttämästä yksityisiä sijoittajia, joiden pako jyrkentäisi entisestään pankkien omistusten arvon laskua.

Suomelle oli kaksi käypää vaihtoehtoa: Espanjan tuki kulkee EVM:n tai sitten ERVV:n kautta, jolloin Suomen on saatava vakuudet. Nyt siis haetaan vakuuksia.

Kokouksen varsinainen uutuus oli se, että EVM:lle sommitellaan lupa tukea kriisivaltioiden ohella suoraan pankkeja. Sopu syntyi, kun Saksan liittokansleri Angela Merkel hieman höllensi aikaisempaa vastustustaan. Tosin hänen johdollaan päädyttiin ratkaisuun, jossa tuet eivät ole ilmaisia illallisia.

Etelästä kumpusi ehdotus, että EVM:n tukipäätöksiin rakennettaisiin jonkinlainen automatiikka: apua tulisi, kun kriisimittarin neula hyppäisi punaiselle.

Nein, sanoi Saksa. Kokouksen lopputuloksen mukaan tukipäätökset vaativat neuvotteluja ja tuen antajan suostumusta eikä tukitoiminta käynnisty ennen kuin eurooppalainen pankkivalvonta on toiminnassa – eli joskus ensi vuonna. Pankkivalvonnan ennakkoedellytys tarkoittaa sitä, että pankkituki on käytännössä kaikkine saajalle esitettävine ehtoineen antajan hallussa ja hallinnassa.

Kotimainen poliittinen vääntö keskittyy EVM:n suoraan pankkitukeen. Häly on oppositiolta ymmärrettävää, sillä nykyisessä talousmaisemassa pankkien tukeminen näyttää herrojen hyysäämiseltä.

Hallituksen väitetään ylittäneen tältä osin eduskunnalta saamansa neuvottelumandaatin ja poikenneen EVM-sopimuksesta. Totuus on kokouksen olemusta muistuttava – sekava.

EVM-sopimuksen mukaan EVM voi antaa jäsenvaltion talouden tasapainottomuuksiin suhteutettua taloudellista tukea. Saaja on valtio. Tosin sopimus kertoo myös, että EVM:lle voidaan keksiä uusia toimintatapoja, jos niistä päästään yksimielisyyteen. Ei EVM-säädäntö pankkien tukemista nimenomaan kiellä, toisin kuin jotkut Suomessa tulkitsivat.

Mandaattikeskustelun perusongelma on se, että huippukokouksiin menevällä pääministerillä ei ole sitovaa "neuvottelumandaattia". Keskustelu on kuin väittelyä siitä, onko joulupukilla pitkä vai lyhyt parta – unohtuu pohtia, onko pukkia olemassa.

Pääministerin on tulevaisuutensa nimissä hyvä ottaa huomioon suuren valiokunnan näkemykset. Niistä saa kyllä neuvottelun tiimellyksessä poiketa, jos kantaa poliittisen vastuun jälkikäteen. Suuren valiokunnan hallitusryhmissä on sellainen kuva, että pääministeri saikin luvan selvitellä EVM:lle luovia tukimuotoja.

Toinen juttu on, että pankkien suora pönkittäminen oli se tapa, jota monet taloustutkijat suosittelivat kriisin tehokkaimmaksi – veronmaksajien rahaa parhaiten säästäväksi – hoitolinjaksi jo kauan sitten.

Huippukokouksen pölyn laskeutuessa paljastuu, että Espanja ja etelä eivät suinkaan voittaneet pohjoista 4–0. Lopputulosta voi tarkastella myös siltä kannalta, mitä tulostaululta puuttuu – etelän himoitsemia eurobondeja ei ole eikä tule. Nein, sanoi Saksa. Tämä tuli selväksi.